— No, minä istun tukevasti, siinä kaikki, Robert vastasi, punastuen kuitenkin mielihyvästä.
— Se onkin pääasia, Robert, Glenarvan lausui, — mutta sinä olet liian vaatimaton, ja minä ennustan, että sinusta aikaa myöten tulee ensiluokkainen urheilija.
— Hyvä on, Robert sanoi nauraen, — mutta mitäs isä sanoo, kun hän tahtoo tehdä minusta merimiehen?
— Onko se mikään este! Vaikkei kaikista ratsastajista tule hyviä merimiehiä, niin kaikista merimiehistä voi tulla hyviä ratsastajia. Kun ratsastaa raakapuulla, niin oppii pysymään satulassa. Hevosen kurissapito ja siihen kuuluvat liikkeet tulevat taas kuin itsestään.
— Isä-raukka! Robert lausui. — Ah, kuinka hän teitä kiittääkään, mylord, kun olette hänet pelastanut.
— Rakastatko häntä paljon, Robert?
— Rakastan, mylord. Hän oli niin hyvä sisarelleni ja minulle. Hän ajatteli vain meitä. Matkoiltaan hän toi meille aina jonkun muiston joka maasta, missä oli käynyt, ja vielä hauskempaa oli se, että hän palattuaan oli meille niin hellä ja herttainen. Ah, te opitte myös rakastamaan häntä, kun saatte tutustua häneen! Mary on hänen näköisensä. Isällä on yhtä pehmeä ääni kuin hänellä. Eikö se ole omituista, kun hän on merimies?
— On, perin omituista, Robert, Glenarvan vastasi.
— Minä näen hänet vielä, poikanen jatkoi ikään kuin itsekseen puhua. — Hyvä, kunnon isä! Hän tuuditti minua polvillaan, kun olin pieni, ja hyräili aina erästä vanhaa skotlantilaista laulua, jossa ylistetään meidän maamme järviä. Sen sävel muistuu vielä joskus mieleeni, vaikka hämärästi. Mary muistaa sen myös. Ah, mylord, kuinka me häntä rakastimme! Kuulkaa, minä luulen, että täytyy olla pieni voidakseen oikein rakastaa isäänsä!
— Ja suuri häntä kunnioittaakseen, lapseni, Glenarvan vastasi liikuttuneena nuoresta sydämestä puhjenneista sanoista.