Hetkistä myöhemmin olivat Robert Grant ja matruusi laskeutuneet alas oksien kolme kerrosta ja saapuneet rungon päähän. Glenarvan, Paganel, majuri, Austin ja Mulrady istuivat, kuka missäkin asennossa, kukin luontaisen taipumuksensa mukaan. Wilson teki selkoa käynnistä ombun latvassa, ja kaikki olivat Thalcaven kohtalosta samaa mieltä kuin hän. Epätietoisia oltiin vain siitä kysymyksestä, pelastaisiko Thalcave Thaukan vai Thauka Thalcaven. Ombuun kavunneiden asema oli kieltämättä paljon huolestuttavampi. Puu nähtävästi tosin kestäisi tulvan rynnistyksen, mutta vesi saattoi kohota sen ylemmille oksille saakka, sillä maaperän aleneminen muodosti syvän altaan tähän osaan tasankoa. Glenarvanin ensimmäisenä huolena oli veistää merkkejä puun kuoreen voidakseen niiden avulla seurata veden korkeuden muutoksia. Vedenpaisumus, joka nyt oli tasaantunut, näytti saavuttaneen ylärajansa. Jo se oli rauhoittavaa.
— Ja mitä nyt teemme? Glenarvan kysyi.
— Pesämme tietenkin, Paganel vastasi hilpeästi.
— Pesämme! Robert huudahti.
— Tietenkin, poikaseni, ja elämme lintujen lailla, kun emme voi elää kalojen elämää.
— Hyvä, Glenarvan sanoi. — mutta kuka antaa meille jotakin nokkaan?
— Minä, majuri vastasi.
Kaikkien katseet kääntyivät MacNabbsin puoleen; majuri istui mukavasti kahden joustavan oksan muodostamassa luontaisessa nojatuolissa ja ojensi toisella kädellään märkiä, mutta pulleita nassakoitaan.
— Ah, MacNabbs, Glenarvan huudahti, — tuo on niin teidän kaltaistanne! Te ajattelette kaikkea sellaisissakin oloissa, joissa jo on lupa unohtaa kaikki.
— Ei kai sitä koetettu olla hukkumatta vain saadaksemme kuolla nälkään, majuri vastasi.