— Mutta mikä sitten näin monesta ristiriitaisesta tiedosta on totuus? lady Helena kysyi.
— Totuus, rouva, Paganel vastasi, — on tämä: patagonialaisilla on lyhyet jalat ja pitkä yläruumis. Voi siis määritellä mielipiteensä hauskalla tavalla ja sanoa, että he ovat 180 sentin mittaisia istuessaan ja vain 150 seisaallaan.
— Mainiota, arvoisa tiedemies! Glenarvan huomautti. — Tuo oli hauskasti sanottu.
— Paitsi, Paganel jatkoi, — ellei heitä ole olemassa, jolloin koko tämä ristiriita häviäisi. Mutta oli miten oli, ystäväni, minä lisään lohdullisen huomautuksen: Magalhãesin salmi on suurenmoinen ilman patagonialaisiakin.
Tällä hetkellä kiersi Duncan luonnonkaunista Brunswickin niemeä. Seitsemänkymmenen meripeninkulman päässä Kap Gregoryn ohi kuljettuaan se jätti oikealle puolelle Punta Arenan vankilan. Chilen lippu ja kirkontapuli näkyivät hetken puiden lomasta. Sitten salmi jatkui mahtavien kallioryhmien välissä; vuorten liepeet olivat suunnattomien metsien peitossa ja nostivat ikuisen lumen valkaisemat lakensa pilvien ylle; lounaassa kohosi Tarn-vuori kahdentuhannen metrin korkeuteen; pitkän hämärän jälkeen tuli pimeys; valo hupeni kuin huomaamatta; taivas syttyi täyteen tähtiä ja Etelän Risti näytti purjehtijoille etelänavan suuntaa.
Tämän valoisan pimeyden keskessä, tuikkivien tähtien valossa, jotka korvaavat sivistyneiden seutujen majakat, jatkoi laiva rohkeasti matkaansa laskematta ankkuria mihinkään rannikon monista mukavista valkamapaikoista; usein hipaisivat sen raakapuiden päät etelän pyökkien oksia, jotka rannasta ojentuivat väylän ylle; usein myös myllersi sen potkuri suurten jokien vettä, herättäen hanhet, sorsat, kurpat, tavit ja rantavesien koko linnuston. Sitten tuli esiin raunioita ja soraläjiä, jotka yössä näyttivät valtavilta, surullinen jäännös hylätystä siirtolasta, jonka nimi on näiden seutujen hedelmällisyyden ja metsien riistan runsauden ikuisena vastakohtana. Duncan lipui Port Faminen — Nälkäsataman — ohi.
Sinne oli espanjalainen Sarmiento v. 1581 asettunut asumaan neljänsadan siirtolaisen kanssa. Hän perusti siihen St. Philippe-nimisen kaupungin; julman ankarat pakkaset tappoivat suuren osan asukkaita, nälkä riisti ne, jotka talvi oli säästänyt, ja v. 1587 tapasi merirosvo Cavendish näistä neljästäsadasta onnettomasta viimeisen melkein nälkään kuolemaisillaan kuuden vuoden oleskelun jälkeen kaupungissa, joka näytti olevan yhtä monta vuosisataa vanha.
Duncan sivuutti nämä autiot rannat; päivän noustessa se kulki pitkin kapeita salmia, pyökki-, saarni- ja koivumetsien välissä, joiden keskestä vilahteli leppoisia lehtoja, jykevää rautatammea kasvavia kumpuja ja teräviä huippuja, joiden joukossa oli Bucklandin hyvin korkealle kohoava obeliski. Se kulki Pyhän Nikolain eli, kuten Bougainville aikanaan oli sen nimittänyt, Ranskalaissalmen suun ohi; kaukana leikitteli joukko hylkeitä ja suuria valaita, päätellen niiden puhaltamista vesisuihkuista, jotka näkyivät neljän meripeninkulman päähän. Sitten se sivuutti Kap Forwardin, joka vielä oli talven viimeisten ahtojäiden vallassa. Salmen toisella puolen, Tulimaassa, kohosi 2300 metrin korkeuteen Sarmienton vuori, suunnaton rykelmä pilvien erottamia kallioita, jotka muodostivat taivaalle ikään kuin ilmojen saariston. Kap Forwardiin päättyi itse asiassa Amerikan mantere, sillä Kap Horn ei ole kuin erillinen kallio kaukana meressä 56. leveysasteella.
Kap Forwardin jälkeen on salmen toisella puolen Brunswickin niemi ja toisella Toivottomuuden maa, pitkänomainen saari, joka muistuttaa tuhansien pikkusaarten väliin somerikolle ajautunutta suunnatonta valasta. Mikä ero Amerikan näin sirpaleisen, ja Afrikan, Australian tai Intian selkeiden ja täsmällisten niemenkärkien välillä! Mikä tuntematon maanmullistus lieneekään näin murskannut tämän suunnattoman, kahden valtameren välisen vuoriniemen?
Sitten seurasi hedelmällisiä rantoja ja taas sarja alastomia seutuja, kolkkoja katsoa, tämän monimutkaisen sokkelon tuhanten solien uurtamia. Erehtymättä, epäröimättä kulki Duncan sokkeloiden läpi, sekoittaen savuaan kallioiden hajoittamaan usvaan. Vauhtiaan vähentämättä se sivuutti muutamia näille raukoille rajoille asettuneita espanjalaisia asutuksia. Kap Tamarin kohdalla väylä väljeni; alus saattoi lisätä vauhtiaan kaartaessaan äkkijyrkät Narboroughin saaret ja lähestyi etelärannikkoa. Vihdoin, samottuaan salmea puolitoista vuorokautta, se näki Kap Pilaresin kallion Toivottomuuden maan äärimmäisessä kärjessä. Määrätön, vapaa, kimmeltävä meri levisi sen keulan eteen, ja Jacques Paganel tervehti sitä intoutuneena ja tunsi yhtä suurta liikutusta kuin Ferdinand Magalhães itse sillä hetkellä kun hänen Trinitad aluksensa liukui Tyynen valtameren laineille.