— Hyvä, hyvä, teidän jalosukuisuutenne! John Mangles lausui ja lisäsi, että Amerikan mantereen poikki voi tältä kohtaa kulkea ilman pienintäkään vaaraa.
— Ilman vaaroja ja rasituksiakin, Paganel sanoi. — Kuinka monet ovatkaan jo sen retken suorittaneet, joilla ei ole ollut käytettävänä meidän apuneuvojamme ja joiden rohkeutta ei ollut kannustamassa yrityksen suurenmoisuus! Eikö eräs Basilio Villarmo v. 1782 kulkenut Carmenista Kordillieereille? Eikö v. 1806 muuan Concepcionin maakunnasta kotoisin oleva chileläinen, don Luiz de la Cruz Antucosta lähdettyään seurannut juuri 37. astetta, ylittänyt Andeja ja saapunut Buenos Airesiin vain neljäkymmentä päivää kestäneen matkan jälkeen? Ja vihdoin ovat eversti Garcia, herra Alcide d'Orbigny ja arvoisa ammattitoverini, tohtori Martin de Moussy, kulkeneet tämän maan ristiin rastiin ja tehneet tieteelle yhtä suuren palveluksen kuin me nyt aiomme tehdä inhimillisyydelle.
— Hyvät herrat, Mary Grant lausui liikutuksen murtamalla äänellä, — kuinka voi osoittaa kiitollisuuttaan uhrauksesta, joka saattaa teidät niin monille vaaroille alttiiksi?
— Vaaroille! Paganel huudahti. — Kuka on lausunut sanan vaara?
— En ainakaan minä! Robert Grant vastasi silmät loistaen ja katse päättäväisenä.
— Vaaroja! Paganel toisti; — mitä vaaroja siinä voisi olla? Mistä tässä muuten on puhe? Tuhannestaviidestäsadasta kilometristä, jotka kuljemme suoraa janaa, matkasta, joka suoritetaan samalla leveysasteella kuin Espanja, Sisilia ja Kreikka meidän pallonpuoliskollamme ja siis ilmaston puolesta jokseenkin samoissa oloissa, matkasta, joka saattaa kestää korkeintaan kuukauden! Sehän on vain kävelyretki!
— Herra Paganel, lady Helena kysyi silloin, — oletatteko te siis, että jos haaksirikkoiset ovat joutuneet intiaanien vangiksi, heidät on jätetty henkiin?
— Totta kai, rouva! Eiväthän intiaanit ole ihmissyöjiä. Kaukana siitä. Eräs maanmieheni, johon muuten tutustuin Maantieteellisessä seurassa, herra Guinnard, oli kolme vuotta preerian intiaanien vankina. Hänellä oli tukalat oltavat, häntä kohdeltiin perin huonosti, mutta hän suoriutui lopulta tästä koettelemuksesta voitokkaana. Eurooppalainen, nähkääs, on näillä seuduilla hyödyllinen; intiaanit ymmärtävät hänen arvonsa ja hoitavat häntä kuten kilpahevosta.
— Niinpä niin, ei siis haikailla enää, Glenarvan sanoi, — vaan nyt pitää lähteä liikkeelle viipymättä. Mitä tietä meidän on kuljettava?
— Helppoa ja miellyttävää tietä, Paganel vastasi. — Hiukan vuoria alussa, sitten Andien itärinnettä loivaa ja vihdoin yhtenäistä, nurmettunutta hiekkatasankoa, joka on kuin yrttitarha.