— Mutta miksei? Paganel huomautti. — Matkat kehittävät nuorisoa.
Niinpä me neljä, ja kolme Duncanin matruusia…
— Anteeksi, John Mangles sanoi kääntyen isäntänsä puoleen, — unohtaako teidän jalosukuisuutenne minut?
— Hyvä John, Glenarvan vastasi, — me jätämme laivaan naiset, siis rakkaimpamme maailmassa! Kuka hoivaisi heitä, ellei Duncanin uskollinen kapteeni?
— Emmekö siis me saa tulla mukaan? kysyi lady Helena, jonka silmiin ilmestyi surumielisyyden häive.
— Helena-kulta, lordi Glenarvan vastasi, — meidän matkamme täytyy tapahtua poikkeuksellisen nopeasti; eromme jää siis lyhyeksi, ja…
— Niin, ystäväni, minä ymmärrän, lady Helena vastasi; — menkää siis, ja onnistukoon yrityksenne!
— Eikä se muuten ole mikään matka, Paganel huomautti.
— Mikäs se sitten on? lady Helena kysyi.
— Tavallinen kävelyretki, ei enempää. Me vaellamme mantereen halki tehden niin paljon hyvää kuin voimme, siinä kaikki. Transire benefaciendo[6] — se on tunnuksemme.
Tähän Paganelin sanaan päättyi väittely, jos sellaiseksi voi sanoa keskustelua, jossa kaikki olivat yksimielisiä. Valmistuksiin ryhdyttiin heti samana päivänä. Retkelle lähteminen päätettiin pitää salassa, etteivät intiaanit saisi siitä vihiä.