Majuri otti kirjan ja katsoi sitä.
— No niin, mikä teos tämä on? hän kysyi.
— Se on Lusiadit, Paganel vastasi, — suurenmoinen eepos, joka…
— Lusiadit! Glenarvan huudahti.
— Niin, ystäväni, suuren Camoënsin teos Lusiadit, ei enempää eikä vähempää!
— Camoëns, Glenarvan toisti, — mutta, ystäväparkani, Camoëns on portugalilainen! Te olette nyt kymmenen viikkoa opetellut portugalin kieltä!
— Camoëns, Lusiadit, portug…!
Paganel ei saanut sanotuksi enempää. Hänen silmänsä sumenivat lasien takana samalla kun hilpeä nauru kaikui hänen korvissaan, sillä kaikki seisoivat hänen ympärillään.
Patagonialainen ei värähtänytkään; odotti vain kärsivällisesti hänelle käsittämättömän välikohtauksen selviämistä.
— Ah! Olenko minä ihan hullu? Paganel sanoi vihdoin. — Kuinka? Niinkö on laita? Eikö tämä ole huvin vuoksi keksittyä pilaa? Minäkö sen olisin tehnyt, minä? Mutta tämähän on Baabelin kieltensekoitusta! Ah, ystäväni, ystäväni! Lähteä Intiaan ja saapua Chileen! Opetella espanjaa ja puhua portugalia! Se on jo paksua, ja jos tätä jatkuu, saattaa minulle vielä tapahtua, että hyppään itse ulos ikkunasta, kun pitäisi heittää sikarini!