Kokonainen päivä täytyi vielä odottaa ennen lopullista lähtöä. Se käytettiin retken suunnittelemiseen. Paganel oli huolellisesti säilyttänyt Uuden Seelannin kartan ja saattoi siitä etsiä varmimmat tiet.
Neuvoteltuaan päättivät karkurit lähteä itään Plenty-lahtea kohti. Sinne oli kuljettava tuntemattomien, mutta arvatenkin asumattomien seutujen halki. Tottuneina suoriutumaan luonnonesteistä ja voittamaan muut vaikeudet he pelkäsivät ainoastaan maorien kohtaamista. Niinpä he halusivat kaikin mokomin vältellä näitä ja pyrkiä itärannikolle, minne lähetyssaarnaajat ovat perustaneet muutamia asutuksia. Lisäksi oli tämä saaren osa tähän saakka säästynyt sodan hävityksiltä, eivätkä alkuasukkaiden sissijoukot liikuskelleet siellä päin.
Taupo-järveltä Plenty-lahteen oli arviolta noin satakuusikymmentä kilometriä. Kymmenen päivän matka, kuusitoista kilometriä päivässä. Se kävisi päinsä, ei tosin vaivattomasti, mutta tässä uljaassa joukossa ei kukaan välittänyt matkan pituudesta. Lähetysasemille päästyä levättäisiin siellä odotellessa otollista tilaisuutta pyrkiä Aucklandiin, sillä tähän kaupunkiin he yhä aikoivat.
Kun kaikesta tästä oli sovittu, pidettiin villejä silmällä iltaan saakka. Vuorenjuurella heitä ei enää näkynyt ainoatakaan, ja kun pimeys peitti Taupon laakson, ei myöskään näkynyt tulia, jotka olisivat osoittaneet siellä olevan maoreja. Tie oli siis auki.
Kello yhdeksän oli pilkkopimeä, ja Glenarvan antoi lähtömerkin. Hänen kumppaninsa ja hän alkoivat Kara-Teten kustannuksella aseistettuina ja varustettuina varovasti laskeutua Maunganamun rinteitä. John Mangles ja Wilson kulkivat edellä korvat ja silmät auki, pysähtyivät pienimmänkin risahduksen kuullessaan ja etsivät vähäisintäkin valonpilkettä; jokainen suorastaan ryömi vuorenrinnettä alas sulautuakseen paremmin siihen.
Huipulta noin kuusikymmentä metriä laskeuduttuaan saapuivat John Mangles ja hänen matruusinsa sille vaaralliselle kannakselle, jota villit olivat itsepintaisesti puolustaneet. Jos onnettomuudeksi maorit pakolaisia viekkaampina olivat vain teeskennelleet poistuneensa paikalta houkutellakseen heidät luokseen, jos keinotekoinen tulivuori ei ollutkaan erehdyttänyt heitä, niin se tulisi ilmi juuri tällä kohdalla. Kaikesta luottavaisuudestaan ja Paganelin leikinlaskusta huolimatta Glenarvan vapisi jännityksestä. Heidän pelastumisensa oli kokonaan niiden kymmenen minuutin varassa, jotka tarvittiin tämän matalan harjanteen ylittämiseen. Hän huomasi suonenvedontapaisesti tarrautuneensa lady Helenan käsivarteen ja sydämensä tykyttävän kiivaammin.
Palaamista takaisin hän ei tosin ajatellutkaan, eikä myöskään John. Kaikkien seuraamana ja pimeän turvin nuori kapteeni astui kapealle harjanteelle, varovasti pysähtyen, kun jokin irtautunut kivi vierähti rinnettä alas. Jos villit vielä olivat väijyksissä, tämän oudon kolinan täytyi antaa merkki molemmilta puolilta aloitettavaan kiivaaseen tulitukseen.
Madellen kuin käärmeet tätä viettävää kannasta myöten pakolaiset pääsivät vain hitaasti eteenpäin. Saavuttuaan alimmalle kohdalle oli John Mangles vain kahdeksan metrin päässä alkuasukkaiden edellisen päivän vartiopaikalta; sitten harjanne kohosi jokseenkin jyrkästi noin puolen kilometrin verran metsikköä kohti.
Tämän matalan osan yli päästiin kun päästiinkin onnellisesti; pieni joukko alkoi ääneti kavuta ylöspäin. Metsää ei näkynyt, tiedettiin vain, että se oli siellä, ja ellei mitään väijytystä ollut viritetty, Glenarvan toivoi olevansa siellä turvassa. Mutta hän muisti, että se merkitsi myös tabun suojeluksen loppumista. Kohoava vuorenharjanne ei enää kuulunut Maunganamuun, vaan Taupo-järven itäpuoliseen vuoriryhmään. Niinpä piti pelätä sekä villien pyssynluoteja että suoranaista käsikähmää.
Kymmenen minuutin ajan hiipi joukko huomaamatta ylänköä kohti. John ei vielä voinut erottaa tummaa metsää, mutta sen piti olla korkeintaan kuudenkymmenen metrin päässä.