Sitten mitä ihanimpiin haaveisiin vaipuneina kapteenin lapset katselivat toisiaan yön utuisessa hämyssä. Mutta ajatuksissaan he vielä keskustelivat, kyselivät ja vastailivat. Tyyni meri keinui pitkinä maininkeina, ja potkuri loi pimeyteen valoisan pyörteen. Silloin sattui outo ja todella yliluonnollinen ilmiö. Muuan niistä magneettisista yhteyksistä, jotka salaperäisesti liittävät ihmismielen toiseen, sai sisaren ja veljen yhtaikaa, samassa silmänräpäyksessä saman harha-aistimuksen valtaan. Keskeltä vuoroin pimeitä ja kimmeltäviä aaltoja Mary ja Robert luulivat kuulevansa äänen, jonka syvä ja valittava sointi sai heidän sydämensä väräjämään.
— Tulkaa apuun! tämä ääni huusi.
— Mary! Robert sanoi. — Kuulitko? Kuulitko?
Ja äkkiä kumartuen kaiteen yli molemmat tähystivät jännittyneinä yön syvyyksiin.
Mutta he eivät nähneet edessään mitään muuta kuin loputtomana ulottuvan pimeyden.
— Robert, Mary sanoi kalpeana liikutuksesta, — minä luulin… Niin, minä luulin samaa kuin sinä… Meillä on kummallakin kuumetta, Robert..!
Mutta samassa kuului uusi huuto ja tällä kertaa niin selkeä ja tuttu, että molemmat huusivat vastaan yhtaikaa:
— Isä, isä…
Se oli liikaa Mary Grantille. Mielenliikutuksen murtamana hän lyyhistyi pyörtyneenä Robertin syliin.
— Apuun! Robert huusi. — Sisareni, isäni! Apuun!