— Onko se välttämätöntä? nuori rouva kysyi mieheltään. — Onko välttämätöntä, että tuo onneton jätetään tänne?
— On, Helena, lordi Glenarvan vastasi. — Se on sovitus.
Tällä hetkellä lähti John Manglesin johtama vene liikkeelle. Ayrton seisoi, yhä ilmeettömänä, otti lakin päästään ja tervehti vakaasti.
Glenarvan paljasti päänsä ja hänen mukanaan koko laivaväki, kuten tehdään kuolevalle ihmiselle, ja vene etääntyi syvän hiljaisuuden vallitessa.
Maihin tultaessa Ayrton hyppäsi rannalle, ja vene palasi laivalle.
Kello oli silloin neljä illalla ja peräkannelta saattoivat matkustajat nähdä perämiehen, käsivarret ristissä rinnalla, seisomassa liikkumatta kuin kuvapatsas kalliolla, laivaa katsellen.
— Lähdemmekö, mylord? John Mangles kysyi.
— Lähdemme, John, Glenarvan vastasi liikuttuneempana kuin tahtoi näyttää.
— Go ahead! Eteenpäin! John huusi koneenkäyttäjälle.
Höyry pihisi putkissa, potkuri pieksi vettä, ja kello kahdeksan katosivat Tabor-saaren viimeiset kukkulat yön pimeyteen.