— Korkeintaan. Nyt tullaan maihin!
John kumartui partaan yli, katsoi synkkiä aaltoja ja huusi:
— Luoti, Wilson, luoti!
Kipparilla, joka seisoi keulassa, ei näyttänyt olevan aavistustakaan asemastaan. Wilson tarttui luotinuoraan, joka oli vyyhditty soikkoon, ja riensi keularäystäälle. Hän heitti ulos lyijyn, nuora lipui hänen sormiensa välitse, ja kolmannen solmun kohdalla luoti koski pohjaan.
— Viisi metriä, Wilson huusi.
— Kapteeni, John sanoi juostuaan Will Halleyn luo, — me olemme tyrskyissä!
Vähät siitä, näkikö hän vai ei Halleyn kohauttavan olkapäitään. Hän riensi peräsimen luo ja käänsi sen tankoa, sillä välin kun Wilson, joka oli lakannut luotaamasta, haalasi märssypurjeen auki, saadakseen laivan luovaamaan. Peräsintä hoitanut matruusi, joka oli voimakkaasti sysätty syrjään, ei ymmärtänyt mitään tästä äkkihyökkäyksestä.
— Päin tuulta! Hellittäkää! nuori kapteeni huusi kääntäen alusta karttaakseen riuttoja.
Puolen minuutin ajan prikin kuve melkein sipaisi riuttoja, ja pimeydestä huolimatta näki John valkovaahtoisen viirun alle kymmenen metrin päässä laivasta.
Will Halley, joka käsitti vaaran suuruuden, menetti nyt kokonaan malttinsa. Matruusit, jotka tuskin olivat selviä, eivät ymmärtäneet hänen käskyjään. Hänen katkonaiset sanansa ja ristiriitaiset käskynsä osoittivat muuten, että tältä tylsältä juopolta kerrassaan puuttui kylmäverisyyttä. Hän ällistyi maan läheisyyttä, kun oli kahdeksan meripeninkulman päässä suojanpuolella, vaikka hän oli luullut sen olevan kolmen- tai neljänkymmenen peninkulman päässä. Virta oli siirtänyt laivan pois suunnastaan ja äkkiarvaamatta yllättänyt kurjan laivurin, joka kulki vain vanhan tavan mukaan.