— On keskiyö.
— Niin, mylord, ja täytyy odottaa aamua.
— Eikö voisi laskea venettä vesille?
— Tässä aallokossa ja pimeydessä se on mahdotonta. Ja missä päin nousta maihin?
— Hyvä on, John, jääkäämme tänne aamuun saakka.
Will Halley juoksi kuin hullu prikinsä kannella. Hänen matruusinsa olivat tointuneet ällistyksestään, löivät pohjan pois eräästä viina-ankkurista ja rupesivat juomaan. John aavisti, että heidän juopumuksensa pian aiheuttaisi hirvittävän näytelmän. Kapteeni ei pystynyt heitä pidättämään. Tämä hurja mies repi vain tukkaansa ja väänteli käsiään. Hän ei ajatellut muuta kuin lastiaan, joka ei ollut vakuutettu.
— Kaikki mennyt! Minä olen hukassa! hän huusi juosten laidalta toiselle.
John Mangles ei yrittänytkään lohduttaa häntä. Hän jakoi kumppaneilleen aseet, ja kaikki olivat valmiina torjumaan matruuseja, jotka kaatoivat kurkkuunsa viinaa julmasti herjaillen ja sadatellen.
— Ensimmäisen, joka noista lurjuksista lähestyy kanssia, majuri sanoi tyynesti, — minä tapan kuin koiran.
Matruusit näkivät epäilemättä, että matkustajat olivat päättäneet pitää heidät kurissa, sillä muutamien ryöstöyritysten jälkeen he katosivat näkyvistä. John Mangles ei välittänyt juopuneista, vaan odotti kärsimättömästi päivää.