— Mitä! Alkuasukkaiden kanssa käytävästä sodasta huolimatta? lady
Helena kysyi.
— Englantilaiset, rouva, eivät tee sodasta sen suurempaa numeroa! Paganel vastasi. — He taistelevat ja pitävät näyttelyjä yhtaikaa. Se ei heitä häiritse. Rakentavatpa rautateitäkin uusseelantilaisten kivääritulessa. Aucklandin maakunnassa kulkevat Dryryn ja Mere-meren rautatiet kapinallisten miehittämien paikkakuntien kautta. Minä lyön vetoa, että työmiehet ampuilevat pyssyillä vetureista.
— Mutta missä vaiheessa tämä loputon sota on? John Mangles kysyi.
— Siitä on kuusi pitkää kuukautta, kun olemme lähteneet Euroopasta,
Paganel vastasi, — enkä minä siis voi tietää, mitä on tapahtunut
meidän lähdettyämme, lukuunottamatta muutamia tapahtumia, jotka luin
Maryboroughin ja Seymourin sanomalehdistä Australian läpi kulkiessamme.
Mutta silloin ainakin Ikana-Mauin saarella käytiin ankaria taisteluja.
— Ja milloin tämä sota alkoi? Mary Grant kysyi.
— Tarkoitatte 'alkoi uudelleen', rakas neiti, vastasi Paganel, — sillä ensimmäinen kapina puhkesi 1845. Loppuvuodesta 1853, mutta todellisuudessa paljon aikaisemmin valmistautuivat maorit vapautumaan englantilaisten vallasta. Alkuasukkaiden kansallinen puolue toimi innokkaasti voidakseen pitää maorilaispäällikön vaalin. He tahtoivat tehdä kuninkaan vanhasta Potatausta ja uuden kuningaskunnan pääkaupungin hänen kylästään, joka sijaitsee Waikato- ja Waipa-jokien välissä. Tämä Potatau oli pikemminkin viekas kuin rohkea vanhus. Hänellä oli kuitenkin tarmokas ja älykäs pääministeri, joka oli ennen englantilaisten saapumista Aucklandin kannaksella asuneen Ngatihahua-heimon jälkeläisiä. Mainitusta ministeristä, nimeltään William Thompson, tuli vapaussodan sielu. Hän järjesti taitavasti maorien joukot. Hänen innostamanaan eräs taranaki-päällilskö yhdisti hajanaiset heimot yhteiseen pyrkimykseen; eräs toinen Waikato-päällikkö perusti 'maaliiton', todellisen yhteistä hyvää ajavan yhtymän, jonka tarkoituksena oli estää alkuasukkaita myymästä maitaan Englannin hallitukselle. Siellä pantiin toimeen juhlatilaisuuksia, kuten kapinaa valmistavissa sivistysmaissa. Englannin sanomalehdet alkoivat kiinnittää huomiota näihin levottomuuden oireisiin, ja hallitus oli vakavasti huolissaan maaliiton puuhista. Lyhyesti, mielet olivat kiihdyksissä, pommi valmiina räjähtämään. Puuttui vain kipinä tai paremmin sanoen vastakkaisten etujen yhteentörmäys, jotta leikki alkaisi.
— Ja tämä yhteentörmäys…? Glenarvan kysyi.
— Tapahtui vuonna 1860, Paganel vastasi, — Taranakin maakunnassa Ikana-Mauin lounaisrannalla. Eräällä alkuasukkaalla oli kuusi sataa eekkeriä maata New Plymouthin läheisyydessä. Hän myi ne Englannin hallitukselle. Mutta kun maanmittarit tulivat mittaamaan myytyä aluetta, päällikkö Kingi vastusti kauppaa, julisti nämä kuusisataa eekkeriä kielletyksi alueeksi ja rakennutti maaliskuussa niiden ympärille korkean aitauksen. Muutamaa päivää myöhemmin eversti Gold joukkoineen valtasi tämän alueen, ja samana päivänä ammuttiin kansallissodan ensimmäinen laukaus.
— Onko maoreja paljonkin? John Mangles kysyi.
— Maoriväestö on vähentynyt tuntuvasti sadan viime vuoden aikana, maantieteilijä vastasi. — Vuonna 1769 arvioi Cook alkuasukasmäärän neljäksisadaksituhanneksi. Vuonna 1845 oli 'alkuasukkaiden suojelusalueen' väestö vähentynyt sataanyhdeksään tuhanteen. Sivistyksen tuomat tuhot, eri taudit ja alkoholi, ovat supistaneet sitä; mutta molemmilla saarilla on vielä yhdeksänkymmentä tuhatta alkuasukasta ja niistä kolmekymmentätuhatta sotilasta, jotka pitävät kauan aikaa eurooppalaisia joukkoja ahtaalla.