Täällä Kai-Kumun veneeseen yhtyi toinen, kymmenmiehinen alus. Soturit lausuivat lyhyesti tulotervehdyksen "aire maira", joka merkitsee "tule terveenä", ja molemmat veneet lähtivät jatkamaan yhtä matkaa. Tulokkaat olivat äskettäin taistelleet englantilaisia joukkoja vastaan, mikä näkyi heidän repaleisista vaatteistaan, verisistä aseistaan ja haavoista, jotka vielä vuotivat verta riepujen alla. He olivat synkkiä ja äänettömiä. Luonnostaan välinpitämättöminä, kuten alkuasukkaat yleensä, he eivät kiinnittäneet mitään huomiota eurooppalaisiin.
Puolipäivän aikaan näkyivät lännessä Maungatotarin huiput ja Waikato-laakso alkoi kaventua. Joki virtasi pian vuolaana kuin koski, mutta soutajien voima, aironvetojen tahtiin lauletun laulun tahdittamana, vei venettä eteenpäin kuohuissa. Koski noustiin, ja Waikato solui jälleen tyynenä, aina parin kilometrin päästä mutkia tehden.
Illalla Kai-Kumu laski vuorijonon juurelle, jonka ensimmäiset seinämät nousivat äkkijyrkkinä kapealta töyräältä. Parikymmentä miestä, jotka olivat nousseet maihin, pystyttivät yöleirin; kaksi nuotiota paloi puiden alla. Kai-Kumun arvoinen päällikkö lähestyi lyhyin askelin ja tervehti ystävällisesti "chonguilla", hieromalla nenäänsä Kai-Kumun nenää vasten. Vangit sijoitettiin keskelle leiriä, ja heitä vartioitiin erittäin tarkoin.
Seuraavana aamuna jatkettiin pitkää matkaa Waikatoa ylöspäin. Toisia veneitä saapui pieniä sivujokia pitkin; kuutisenkymmentä sotilasta, ilmeisesti pakolaisia viime kapinasta, oli nyt koolla paluumatkalla kotiseudulleen vuoristoon englantilaisten haavoittamina. Joskus perättäin kulkevista veneistä kuului laulua. Muuan miehistä aloitti salaperäisen "Pihen", isänmaallisen hymnin:
Papa ra ti wati tidi i dunga nei…
joka innostuttaa maoreja vapaussotaan. Laulajan syvä ja sointuva ääni kajahteli kaikuna vuorista, ja joka säkeistön jälkeen toistivat muut kuorossa sotaisan kertosäkeen ja löivät rintoihinsa, jotka kumisivat kuin rumpu. Sitten taas soudettiin vastavirtaan entistä voimakkaammin ja hyvää vauhtia.
Merkillinen ilmiö sattui tämän päivän aikana joella. Epäröimättä, vauhtiaan hiljentämättä, päällikön vakavan käden ohjaamana vene laski kello neljän aikaan ahtaaseen väylään. Vesipyörteet ryöppyivät kohisten lukuisiin kareihin, joihin matka voi helposti katketa. Waikaton ahtaassa uomassa ei ollut hyvä kaatua, sillä rannalle oli mahdoton päästä. Jos astui rannan tulikuumaan liejuun, silloin oli auttamattomasti hukassa.
Joki kulki näet tässä kuumien lähteiden välissä, jotka kaikkina aikoina ovat herättäneet tutkimusmatkailijoiden uteliaisuutta. Rautaoksidi väritti liejun helakanpunaiseksi eikä jalka olisi rannassa tavannut metrinkään vertaa kiinteää maata. Ilma oli täynnä läpitunkevaa rikinhajua; alkuasukkaita se ei vaivannut, mutta vankeja rasittivat kovasti maan halkeamista pursuavat höyryt ja sisäisten kaasujen paineesta halkeilevat kuplat. Mutta jos nämä pahoin häiritsivätkin hajuaistia, niin silmä ei voinut muuta kuin ihailla tätä suurenmoista näkymää.
Veneet laskivat valkoisten, sakeiden höyrypilvien keskelle, joiden häikäisevän valkoiset pyörteet kohosivat kuin kirkko joen ylle. Rannoilla nähtiin satakunta kuumaa lähdettä, joista toisista kohosi höyryjä, toisista vesipatsaita, jotka muuttivat muotoaan kuin suihkulähteet ja putoukset ihmiskäden rakentamissa tekolammissa; olisi voinut luulla jonkin koneenkäyttäjän mielin määrin säätävän lähteiden purkauksia. Ilmassa yhtyvät höyryt ja vesi kimmelsivät auringossa kaikin sateenkaaren värein.
Tällä kohtaa Waikaton uoma oli jatkuvassa käymistilassa maanalaisen tulen takia. Verraten lähellä idässä, Rotorua-järven vierellä, kohisivat Rotomahanan ja Tetaratan kuumat lähteet ja höyryävät kosket, joita eräät rohkeat tutkijat ovat saaneet katsella. Tämä seutu on täynnä geysirejä, tulivuorten kraatereita ja rikkipesäkkeitä; niiden kautta haihtuu se liika kaasu, joka ei ole voinut purkautua Tongariron ja Wakarin, Uuden Seelannin ainoiden toimivien tulivuorten kraatereista.