— Lapseni, lapseni, lady Helena kuiskasi, — villit eivät siis olekaan surmanneet sinua!
— Eivät, rouva, Robert vastasi. — En tiedä miten, mutta metelin aikana onnistuin heidän huomaamattaan livahtamaan aitauksen yli; kaksi päivää olen piileksinyt pensaikossa; öisin kuljeksin täällä päästäkseni teidän luoksenne. Kun koko heimo oli päällikön hautajaispuuhissa, minun onnistui tutkia linnoituksesta tämä puoli, jossa vankila on, ja näin, että voisin päästä luoksenne. Eräästä tyhjästä majasta sieppasin tämän veitsen ja köyden. Pitelin kiinni ruohomättäistä ja oksista; sattumalta löysin jonkinlaisen luolan tämän majan takaisesta kalliosta, minun oli kaivettava vain puolisen metriä, ja tässä minä olen!
Robert sai vastaukseksi vain mykkiä suudelmia.
— Lähtekäämme matkaan! hän sanoi päättävästi.
— Onko Paganel siellä? Glenarvan kysyi.
— Herra Paganelko? poika vastasi hämmästyneenä.
— Niin, odottaako hän meitä?
— Ei, mylord. Mitä, eikö herra Paganel ole täällä?
— Ei ole, Robert, Mary Grant vastasi.
— Mitä? Etkö sinä ole nähnyt häntä? Glenarvan kysyi. — Ettekö te tavanneet toisianne metelin aikana? Ettekö karanneet yhdessä?