Kunnon tiedemies ei todellakaan enää ollut entisensä. Hän kääriytyi huolellisesti väljään phormiumviittaansa ja näytti karttavan kovin uteliaita katseita. Hänen hämmentyneisyytensä, niin pian kuin tuli puhe hänestä itsestään, pisti kaikkien silmään, mutta hienotunteisuudesta kukaan ei ollut huomaavinaan sitä. Ja kun asia ei enää koskenut häntä, hänen huomattiin olevan yhtä hilpeä kuin ennenkin.
Mitä hänen seikkailuihinsa tuli, hän katsoi sopivaksi kertoa tovereilleen seuraavaa, sitten kun kaikki olivat istuutuneet hänen ympärilleen udupan paalujen juurelle.
Kara-Teten surman jälkeen Paganel käytti Robertin tavoin hyväkseen villien meteliä ja livahti pahin aitauksen ulkopuolelle. Mutta hänellä ei ollut yhtä hyvää onnea kuin nuorella Grantilla: hän sattui syöksymään erääseen maorileiriin. Siellä hallitsi komea, viisaannäköinen päällikkö, ilmeisesti kaikkia heimonsa sotureita etevämpi, joka puhui hyvää englannin kieltä ja lausui maantieteilijän tervetulleeksi hieromalla nenäänsä hänen nenäänsä vasten.
Paganel olisi halunnut saada selville, oliko hänen pideltävä itseään vankina vai ei; mutta kun hän huomasi, ettei hän voinut astua askeltakaan päällikön kohteliaasti seuraamatta, hän ymmärsi pian, mitä hänen tässä suhteessa piti ajatella.
Tämä päällikkö, jonka nimi oli "Hihy", "auringonsäde", ei ollut lainkaan ilkeä mies. Maantieteilijän silmälasit ja kiikari tuntuivat herättävän hänessä suurta kunnioitusta Paganelia kohtaan, ja hän kiinnitti vieraansa itseensä ei ainoastaan ystävällisillä teoillaan, vaan vahvoilla phormiumköysillä varsinkin öisin.
Tätä uutta tilannetta kesti kolme pitkää päivää. Kohdeltiinko Paganelia hyvin vai huonosti tänä aikana? — Niin ja näin, tiedemies vastasi lähempiin selityksiin antautumatta. Lyhyesti sanoen, hän oli vanki, ja lukuunottamatta välitöntä kuolemanvaaraa, hänen asemansa ei tuntunut juuri kadehdittavammalta kuin hänen onnettomien ystäviensä.
Sitten eräänä yönä hän onneksi sai jyrsityksi siteensä poikki ja pääsi karkuun. Hän oli kaukaa nähnyt Kara-Teten hautauksen ja tiesi, että maoripäällikkö oli haudattu Maunganamun huipulle ja että vuori sen takia oli tabu. Hän päätti paeta sinne, koska ei halunnut poistua seudulta, missä hänen ystäviään pidettiin vankeina. Hänen vaarallinen yrityksensä onnistui; viime yönä hän saapui Kara-Teten haudalle ja odotti "jälleen voimiaan virkistäen", että taivas jonkin sattuman avulla vapauttaisi hänen ystävänsä.
Tämä oli Paganelin kertomus. Sivuuttiko hän tahallaan jonkin seikan, joka liittyi hänen oleskeluunsa alkuasukkaiden parissa? Useammin kuin kerran sai hänen hämminkinsä olettamaan sitä. Oli miten oli, joka tapauksessa häntä onniteltiin yksimielisesti, ja kun tarina oli kuultu, palattiin nykyisyyteen.
Asema oli edelleen hyvin epävarma. Joskaan villit eivät uskaltaneet nousta Maunganamua ylös, niin he luottivat näköjään nälkään ja janoon saadakseen vankinsa takaisin. Siihen tarvituin vain aikaa, ja alkuasukkaat ovat hyvin kärsivällisiä.
Glenarvan käsitti varsin hyvin asemansa vaikeuden, mutta hän päätti odottaa suotuisaa tilannetta ja tarpeen tullen luoda sen itse.