Samassa kuului vielä pamaus ja uusi heitännäisroikkaus viuhahti perän taakse höyryä.
— Liika myöhään, naudat! huudahti kapteini oikein ärjäisten.
Crockston, joka silloin oli perän puolessa arveli:
— Se oli numero yksi! — muutamia minuutia vielä, niin olemme kuitit liittolaisista.
— Ettekö siis luulekaan meillä olevan mitään peljättävänä
Sumter-linnasta? — kysyi James Playfair.
— En, en vähintäkään, mutta kyllä kaikkea Moultrie-linnasta Sullivan-saaren viimeisellä nenällä. Mutta siellä taas niillä vain on puolen minuutin aika siepataksensa meidät, ja silloin täytyy heihän pitää varansa oikealla silmänräpäyksellä ja tähdätä oikein, muuten eivät osaa meihin. Me lähenemme linnaa yhä.
— Sumterlinnan asema sallii meidän laskea suoraan pääväylälle.
Paahtakaa päälle, enemmän valkeata!
Juuri samassa ja ikäänkuin James Playfair itse olisi komentanut: tulta! valaistiin taivas kolminkertaisella tuliviirulla. Hirmuinen pamaus kuului, jota seurasi ratina laivalla.
— Tällä kertaa osasivat — sanoi Crockston.
— Mathew — huusi kapteini ensimäiselle perämiehelle, joka seisoi keulan puolessa — kuinka kävi?