— Mahdollisen korkein ponnistus — vastasi tämä — höyry pursuaa ulos vakuus-tuhottimien kautta.
— Painoa tuhottimille! komensi kapteini.
Käskynsä noudatettiin säntilleen, vaikka alus olis saattanut ilmaan lentää.
Delphinin meno kävi yhä nopeammaksi ja pistonit kävivät hirvittävällä vikevyydellä.
— Kivottakaa höyryä, kivottakaa! — huusi James Playfair ehtimiseen.
— Mahdotonta — vastasi koneenhoitaja — tuhottimet ovat hengen pitävästi suljetut. Uunit ovat täynnä aina luukuihin asti.
— Mitä se tekee? Mättäkää väkiviinassa kastettua pumpulia sisään.
Meidän täytyy eteenpäin ja sivu tuosta kirotusta rekatista.
Nämä sanat knultuansa katsahtivat rohkeimmatkin matruusit toisiansa silmiin, kuitenkin hätäilemättä. Muutamia pumpulipakkoja viskattiin kouehuoneesen. Eräästä väkiviina-astiasta lyötiin pohja irti ja tuota palavaa ainetta syydettiin, ei ilman vaaratta, tulipunaisiksi kuumennettuihin uuneihin. Liekkien räiske esti lämmittäjät kuulemasta toisiansa. Ennen pitkää olivat paahto-uunit tulipunaiset, pistonit tekivät työtä kuin rautatien veturi-pistonit, manometerit osoittivat suunnatonta painoa, alus lensi aaltojen nenitse, saumat natisivat, ja korsteinista tuprusi tulta ja savua mahdottomasti. Delphin oli joutunut hirvittävään, huimaavaan vauhtiin, mutta se pääsikin rekatista sivu ja jätti sen kauas jälkeensä, ja kymmenen minuutin päästä oli se ulkona väylästä.
— Pelastuuut! huudahti kapteini.
— Pelastuneet! — vastasi laivaväki taputellen käsiänsä.