Niin kului yö. Raukeana kohosi aurinko usvaiselta taivaanrannalta. Nyt osasi kumminkin jo erottaa esineitä jonkun matkan päästä. Eteläänhän päin he olivat lähteneet, Phileas Fogg ja sotamiehet… Mutta etelästä ei näkynyt mitään. Kello oli nyt 7 aamulla.
Linnan päällikkö ei tiennyt mitä tehdä tässä tuskallisessa tilassa. Lähettäisikö hän uuden osaston hakemaan edellistä? Panisiko hän jälleen miehiä alttiiksi epätietoiselle pelastusretkelle? Hän ei kumminkaan kauan epäillyt. Hän viittasi upseerin luokseen ja käski hänen tekemään tiedusteluretken etelää kohti, — mutta samassa silmänräpäyksessä kuului pyssyn laukauksia. Oliko se merkki? Sotamiehet riensivät ulos linnasta ja huomasivat puolen peninkulman päässä pienen joukon, joka palasi takaisin hyvässä järjestyksessä.
Mr. Fogg astui joukon etunenässä, ja hänen sivullaan kulki Passepartout ja kaksi muuta matkustajaa, jotka oli pelastettu siuksien käsistä.
Noin 10 peninkulmaa etelään Kearneystä oli heidän täytynyt taistella indiaaneja vastaan. Muutamia silmänräpäyksiä ennen joukon tuloa olivat Passepartout ja matkustajat ruvenneet tappelemaan vartioittensa kanssa, ja ranskalainen oli jo lyönyt tainnoksiin kolme korpelaista, käyttämättä muita aseita kuin nyrkkejänsä. Samassa oli apujoukkokin ennättänyt paikalle.
Kaikkia, niin pelastajia kuin pelastettujakin, tervehdittiin ilohuudoilla. Phileas Fogg jakoi sotamiehille lupaamansa palkinnon, ja sitä nähdessään Passepartout virkkoi:
— Peijakas! Kuinkahan kalliiksi minä viimein käynkään isännälleni!
Fiks ei puhunut sanaakaan; hän vain katseli Mr. Foggia, ja vaikeata varsin olisi ollut sanoa, mitkä tunteet hänessä nyt taistelivat. Mrs. Auda oli tarttunut Mr. Foggin käteen ja puristeli sitä, voimatta sanaakaan sanoa.
Passepartout oli heti asemahuoneelle tultuansa hakenut silmillänsä junaa. Hän oli luullut sen olevan valmiina lähtöön ja toivonut, että viivytys piankin saataisiin korvatuksi.
— Juna, juna, missä on juna? — huusi hän nyt.
— Lähtenyt, — vastasi Fiks.