Mahdoton on kuvata, missä tuskassa Englannin ylimysmaailma oli nämä kolme päivää. Sähkösanomilla tiedusteltiin Phileas Foggia Amerikasta sekä Aasiasta. Aamuin illoin lähetettiin palvelijoita Saville-row'in varrella olevan talon luokse. Mutta mitään ei näkynyt. Itse poliisikaan ei tiennyt, minne salapoliisi Fiks oli joutunut. Mutta kaikesta tästä huolimatta lyötiin vain uusia vetoja, entistä isompia. Phileas Fogg oli kuin viimeistä kierrostaan tekevä kilpahevonen. Ei enää lyöty vetoa sataa yhtä vastaan, vaan kahtakymmentä, kymmentä ja viittä, ja vanha luuvalon vaivaama lordi Albermarle ei lyönyt muuta kuin sata sataa vastaan.
Lauvantai-iltana oli suuri ihmisjoukko keräynyt Pall-Malliin ja läheisille kaduille. Koko joukko pörssivälittäjiä oli asettunut Reform-Clubin lähelle. Hevosella oli mahdoton päästä täällä kulkemaan. Juteltiin, väiteltiin, huudeltiin kurssia Phileas Foggille niinkuin Englannin arvopapereille. Poliisilla oli täysi tekeminen pitäessään väkijoukkoa järjestyksessä, ja mitä lähemmäs kello joutui määrähetkeä, sitä suuremmaksi kasvoi tungos.
Mainittuna iltana olivat Phileas Foggin viisi ystävää kello seitsemästä saakka olleet koossa Reform-Clubin isossa salissa. Pankkiirit John Sullivan ja Samuel Fallentin, insinööri Andrew Stuart, Englannin Pankin johtaja Gauthier Ralph, oluenpanija Thomas Flanagan — kaikki he odottivat maltittomina.
Kun kello Reform-Clubin suuressa salissa löi 8.25, nousi Andrew Stuart ja sanoi:
— Hyvät herrat! Kahdenkymmenen minuutin kuluttua loppuu määrätty aika.
— Milloin tuli viimeinen juna Liverpoolista? — kysyi Thomas Flanagan.
— Kello 7.23, — vastasi Gauthier Ralph, — ja ensi juna tulee vasta kello 12.10.
— No niin, hyvät herrat, — jatkoi Andrew Stuart, — jos Phileas Fogg olisi tullut junalla kello 7.23, niin hän olisi jo täällä. Saatamme siis olla varmat voitostamme.
— Älkäämme kiirehtikö, vaan odottakaamme, — vastasi Samuel Fallentin. — Ystävämme täsmällisyyden tunnemme kaikki vallan hyvin. Hän ei tule milloinkaan liian myöhään eikä liian varhain; hän tulee tänne viimeisessä silmänräpäyksessä, muutenpa kävisi kovasti kummakseni.
— Ja minä, — sanoi Andrew Stuart kiihkeänä kuten ainakin, — min'en uskoisi häntä häneksi, vaikka näkisinkin hänet.