Useimmat Brindisistä laivaan tulleet matkustajat olivat menossa Indiaan: muutamat Bombeyhin, toiset Kalkuttaan, mutta Bombayn kautta hekin, sillä kun rautatie nykyjään kulkee Itä-Indian niemen poikki, niin ei enää huolita kiertää Ceylonin kautta.
Matkustajina "Mongolia'ssa" oli koko joukko siviiliherroja sekä kaikenarvoisia upseereita. Muutamat näistä kuuluivat varsinaiseen brittiläiseen armeijaan, muutamat olivat maanasukkaista muodostettujen Sepoys-joukkojen päälliköitä. Kaikilla heillä oli isot palkat, nytkin, jolloin hallitus on ottanut omikseen entisen Itä-Indian Komppanian oikeudet ja velvollisuudet: niinpä on aliluutnanteilla 7,000 markkaa, brigadin päälliköillä 60,000 markkaa, kenraaleilla 100,000 markkaa.[5]
Elämä on hauskaa laivalla. Virkamiesten seuraan liittyi vielä muutamia nuoria englantilaisia, jotka, miljoonia taskuissaan, olivat matkalla Indiaan, siellä kauppatoimiin ryhtyäksensä. Ruokamestari, yhtiön uskottu mies, kapteenin arvoinen, hoiti tointansa varsin hyvin. Murkinalla aamuisin, aamiaispäivällisellä (lunch) kello kaksi, päivällisellä kello puoli kuusi, illallisella kello kahdeksan — joka kerta notkuivat pöydät tuoreen lihan ja väliruokain painosta, joita postilaivan teurastushuoneet ja aitat kyllä osasivat hankkia. Naiset — niitäkin oli joitakuita — muuttivat pukua kahdesti päivässä. Soitettiin, jopa tanssittiinkin, kun vain meri myöten antoi.
Mutta Punaisella merellä on oikkunsa ja kiukkunsa, niinkuin usein on pitkäin ja kapeiden vesien laita. Tuulen puhaltaessa joko Aasian tai Afrikan puolelta löivät aallot sivulta päin, ja silloin "Mongolia" keikkui pahasti. Silloin naisväki katosi kannelta, piano vaikeni, laulut ja tanssit lakkasivat kerrassaan. Mutta tuulesta ja aalloista huolimatta kulki mahtava laiva voimakkaan höyrykoneen kiidättämänä yhä vain Bab-el-Mandebin salmea kohti.
Mitä teki Phileas Fogg sillä välin? Luulisi hänen rauhattomana ja hädissään yhä vain ajatelleen vaihtuvia tuulia, joista saattaisi olla viivytystä laivan kululle, hurjaa aallokkoa, jossa kone voisi mennä rikki, taikka kaikkia mahdollisia merivahingoita, jotka saattaisivat pakottaa "Mongolia'n" poikkeamaan johonkin satamaan ja siten tehdä tyhjäksi hänen aikeensa.
Ei ollenkaan. Ja jospa hän ajattelikin sellaista, niin ei sitä kukaan olisi voinut arvata päältä nähden. Hän oli tuo perin tyyni mies, jääkylmä Reform-Clubin jäsen, jota ei minkäänlainen tapaus olisi voinut hämmästyttää. Yhä hän oli samanlainen, aivan kuin laivan kronometritkin. Harvoin hän kannella kävi. Vähät hän Punaisesta merestä huoli, tuosta muistorikkaasta merestä, ihmiskunnan historian ensimmäisten näytösten tanteresta. Ei hän noussut kannelle katselemaan noita kummallisia kaupunkeja, joita näkyy siellä täällä meren rannalla ja joiden sievät piirteet tuon tuostakin kuvastuvat taivaan rantaa vasten. Ei hän uneksinutkaan vaaroista tässä Arabian lahdessa, josta muinaisajan historioitsijat Straboni, Arriano, Artemidor, Edrisi kertoivat niin suurella kauhistuksella ja jonne ei merimies konsanaan purttaan laskenut uhraamatta ensin jumalille. Mutta mitäs hän sitten teki, tuo omituinen, "Mongolia'lle" kytkeytynyt herra? Ensiksikin hän söi neljä ateriaa päivässä; laivan pahimmatkaan keikkumiset eivät aikaansaaneet vähintäkään häiriötä hänen lujasti rakennetussa ruumiissansa. Toiseksi hän pelasi vistiä.
Niin. Hän oli saanut pelikumppaneita yhtä innokkaita kuin itsekin oli. Nämä olivat eräs ruununvouti, matkalla virkapaikkaansa Goaan, eräs pappi, korkea-arvoinen Decimus Smith, paluumatkalla Bombayhin, muuan Englannin armeijan brigadikenraali, menossa rykmenttiinsä Benares'in kaupunkiin. Nämä kolme matkustajaa olivat yhtä innokkaita vistin pelaajia kuin Mr. Foggkin ja pelasivat tuntikausia yhtä mykkinä kuin hänkin.
Passepartout'iin eivät meren ailahat pystyneet. Hänellä oli kajuutta kokassa, ja hän söi neljä ateriaa päivässä hyvin tunnollisesti hänkin. Nähtävästi ei hänellä ollut mitään tällaista matkaa vastaan. Hän oli tyytyväinen, söi herkullisesti, asui mukavasti, sai nähdä monta maata ja oli muuten vakuutettu, että koko matkahomma loppuu Bombayssa.
Seuraavana päivänä Suezista-lähdön jälkeen, lokakuun 29 p:nä, oli hän varsin mielissään kohdattuaan laivan kannella sen kohteliaan herran, jonka hän ensimmäiseksi oli tavannut astuessaan jalkansa Afrikan manterelle.
— Enhän erehdy, — sanoi hän mitä armaimmin hymyillen astuen hänen luokseen, — tehän olitte minulle niin kohtelias Suezissa.