Passepartout, ylhäisellä asemallaan, välittömästi alttiina jok'ainoalle täräykselle, muisti visusti isäntänsä varoituksen ja piti kieltään niin kaukana kurkun puolella kuin mahdollista, sillä helpostihan saattaisi tapahtua, että kieli tällaisessa tärinässä, jouduttuaan hampaiden väliin, jäisi palaa vaille. Lystikäs ranskalainen, milloin kallistuen norsun kaulan puoleen, milloin letkahtaen lautasille saakka, teki semmoisia ilmahyppyjä kuin konsanaan klovni nuoralla. Mutta huolimatta siitä oli hän iloisella mielellä, nauroi kesken "lohenhyppyjänsä" ja otti tuontuostakin taskustaan palasen sokeria, jonka viisas Kiuni sieppasi kärsällään, hetkeksikään juoksuansa tauottamatta.
Kahden tunnin kuluttua pysähdyttiin levähtämään. Sammutettuaan ensin janonsa läheisestä ropakosta elukka rupesi syömään puunoksia ja pieniä pensaita. Sir Francis Cromarty ei moittinut ollenkaan tätä pysähdystä. Hän oli rikki runneltu. Mr. Fogg puolestaan oli yhtä pirteä kuin olisi vast'ikään noussut pehmoiselta vuoteeltaan.
— Hän mahtaa olla raudasta! — virkkoi kenraali katsellen häntä ihmeissään.
— Teräksestä hän on, — vastasi Passepartout, valmistellen suurusta.
Puolenpäivän aikana antoi opas lähtömerkin. Maa kävi yhä kolkommaksi. Isompia metsiä seurasivat vähemmät horhot, joissa kasvoi tamarindeja ja vaivaispalmuja, laveat, kuivat kankaat, täynnä pensaita ja syeniittikallioita. Tässä osassa Ylä-Bundelkundia, jossa harvoin matkustajia liikkuu, asuu hurjamielinen väestö, karaistu hindujen uskonnon hirveimmissä menoissa. Englantilaiset eivät olleet voineet täydellisesti vahvistaa valtaansa tässä maakunnassa. Yhä siellä vieläkin rajahit vallitsevat saavuttamattomissa tyyssijoissansa Vindias vuoristoissa.
Useampia kertoja nähtiin joukottain hurjia hinduja, jotka osoittivat uhkaavia liikkeitä, huomatessaan nopeakulkuisen elukan kiitämistä. Mutta parsilainen vältteli heitä niin paljon kuin mahdollista, arvellen, ettei heihin ole hyvä puuttua. Metsäneläimiä nähtiin sinä päivänä hyvin vähän, tuskin muita kuin joitakuita apinoita, jotka mennä huippivat pakoon, kimmurrellen ja irvistellen senkin seitsemään sorttiin, ja sekös oli Passepartout'in mielestä hauskaa!
Yksi seikka, paitsi useampia muita, antoi hänelle paljon miettimisen aihetta. Mihinkäs Mr. Fogg panee norsun, kun tästä kerran kunnialla on päästy Allahabadiin? Ottaako hän sen mukaansa? Mahdotonta! Ensin se maksoi niin suunnattoman paljon ja sitten vielä pitäisi maksaa siitä kuljetuspalkkaa: keppikerjäläiseksihän semmoisesta tulee paikalla. Myykö hän sen vai päästääkö vapaaksi metsään? Tuo arvoisa elukka ansaitsisi kyllä kaikkea kunnioitusta. Jos Mr. Fogg ottaisikin ja lahjoittaisi sen hänelle, Passepartout'ille, niin mitähän ihmettä hän sillä tekisi? Tuommoiset ajatukset ne lakkaamatta liitelivät ranskalaisen päässä.
Kello 8 illalla oli päästy toiselle puolelle Vindias vuorten pääselännettä, ja matkamiehet pysähtyivät pohjoisen rinteen juurella erääseen hajonneeseen bungaloviin.
Tänä päivänä oli kuljettu noin 25 peninkulmaa, ja yhtä paljon oli vielä jäljellä Allahabadin pysäyspaikalle.
Yö oli viileä. Bungalovin sisälle laittoi parsilainen kuivista oksista valkean, ja lämpö tuntuikin erittäin suloiselta. Illallinen valmistettiin mukaan otetuista eväistä, ja matkailijat söivät suurella ruokahalulla, niinkuin ainakin nälkäiset ja matkasta uupuneet. Puhelu, joka alkoi muutamilla lyhyillä lauseilla, loppui koviin kuorsaamisiin.