Tämä lausuttiin niin vakavasti, että Passepartout'kin sanoi itsekseen:
— No peijakas! Sehän on tietty se. Ennen puoltapäivää ollaan laivalla!
Mutta ihan varma hän ei kumminkaan tuntenut olevansa.
Kello puoli yhdeksän avattiin ovi. Poliisimies tuli sisään ja saattoi vangit viereiseen saliin. Se oli tuomarin tutkintosali, jonne oli kuulijain paikalle kokoontunut suuri joukko eurooppalaisia sekä maanasukkaita.
Mr. Fogg, Mrs. Auda ja Passepartout kävivät istumaan penkille vastapäätä pöytää, jonka ääressä tuomarilla ja notaarilla oli sijansa.
Tuomari, herra Obadia, tuli pian sisään, perässään notaari. Hän oli kookas mies, lihava ja pullea. Hän otti seinältä naulasta peruukin ja pani sen päähänsä.
— Ensimmäinen juttu esiin! — virkkoi hän.
Mutta pian hän nosti kätensä päätään kohti.
— Mitä ihmeitä? Eihän tämä olekaan minun peruukkini! — huudahti hän.
— Minunpa se näkyy olevankin, herra Obadia, — vastasi notaari.