[XXI]
Seuraavana päivänä lähdimme aikaiseen matkalle; meidän täytyi kiiruhtaa, sillä olimme viiden päivämatkan päässä siitä käytävien risteyksestä, jossa olimme menneet harhaan. En tahdo lähemmin kuvailla kärsimyksiämme paluumatkalla. Setäni kesti ne sellaisen närkästyksen vallassa, jota mies tuntee tietäessään olleensa väärässä; Hannu tyynen luonteensa mukaan kärsivällisesti ja minä valitellen ja epätoivoisena, sen myönnän. En jaksanut rohkeasti kestää vastoinkäymisiä.
Niinkuin olin ennustanutkin, vesi loppui kokonaan ensimmäisen päivän marssin jälkeen. Juoma-aineenamme oli nyt vain viina, mutta tämä inhoittava neste poltti kurkkuani, enkä kärsinyt sitä nähdäkään. Minusta oli ilma tukahduttava, väsymys teki minut hervottomaksi ja useita kertoja olin kaatumaisillani. Me seisahduimme silloin ja setäni tahi islantilainen koettivat virkistää minua niin hyvin kuin taisivat. Mutta minä näin jo, että edellinen vain sangen vaikeasti taisteli lopullista uupumusta ja janon tuskia vastaan.
Tiistaina heinäkuun 9 p:nä saavuimme viimeinkin nääntyneinä, melkein ryömien, käytäväin yhdyntäpaikalle. Siellä kaaduin maahan laavapohjalle. Kello oli kymmenen aamupäivällä.
Nojaten seinää vastaan Hannu ja setäni koettivat pureksia muutamia korpunpalasia. Syviä huokauksia kohosi työläästi paisuneilta huuliltani, kunnes viimein menin tainnuksiin.
Hetkisen kuluttua lähestyi setäni minua ja nosti minut syliinsä.
— Lapsi parka! mutisi hän itsekseen todella hellällä äänellä.
Tulin liikutetuksi näistä sanoista, sillä olin tottumaton kuulemaan ystävällisiä sanoja tuimalta professorilta; otin hänen vapisevat kätensä käsiini, ja hän salli sen katsellen minua kyynelsilmin.
Silloin näin hänen tarttuvan pulloon, joka riippui hänen kaulassaan, ja suureksi hämmästyksekseni hän asetti sen huulilleni.
— Juo! sanoi hän.