Setäni kaihtoi katsettani, kun lausuin nämä sanat; hän painoi päänsä alas.
— Meidän täytyy kääntyä takaisin, huudahdin minä, ja mennä takaisin Sneffelsiin. Suokoon Jumala meille voimia nousta ylös vuoren huipulle!
— Kääntyä takaisin! sanoi setäni, ikäänkuin olisi vastannut pikemminkin itselleen kuin minulle.
— Niin, kääntyä takaisin, viivyttelemättä silmänräpäystäkään.
Pitkä aika kului äänettömyyden vallitessa.
— Eivätkö siis, Akseli, nämä vesipisarat ole antaneet sinulle voimaa ja rohkeutta? kysyi professori omituisella äänellä.
— Rohkeuttako!
— Näen sinun olevan yhtä alakuloinen kuin ennenkin; olet vieläkin aivan epätoivoinen.
Minkälaisen ihmisen kanssa olinkaan tekemisissä, ja mitä tuumia hän hautoikaan rohkeassa sielussaan?
— Mitä? Ettekö tahdo? — — —