— Sen saamme helposti selville, sanoin minä, ja mittasin matkan kartalla. Enpä olekaan pettynyt, pitkitin puhettani. Me olemme jättäneet Cap Portlandin, ja nämä 50 penikulmaa ovat vieneet meidät meren alle.
— Meren alle, vastasi setäni, hieroen käsiänsä.
— Siis valtameri aaltoilee meidän yläpuolellamme, huusin minä.
— Akseli, mikään ei ole luonnollisempaa! Eikö Newcastlessa ole kivihiilikaivoksia, jotka ulottuvat kauas veden alle?
Professorin mielestä tämä oli sangen luonnollista, mutta ajatus, että kuljimme meren pohjan alla, ei lakannut minua vaivaamasta. Ja kumminkin oli aivan sama, olivatko Islannin tasangot ja vuoret tahi Atlantin valtameren aallot päämme yläpuolella, kun vain kalliokatto yllämme oli eheä. Sitäpaitsi totuin pian tähän ajatukseen, sillä käytävä vei, joskus suorana, toisen kerran mutkistelevana, oikullisena luisuissansa ja mutkissansa, mutta alinomaa kulkien kaakkoiseen suuntaan ja aina laskeutuen syvemmälle, meidät pian melkoiseen syvyyteen.
Kolme päivää myöhemmin, lauantaina heinäkuun 20 p:nä, tulimme illalla jonkinlaiseen avaraan luolaan; setäni maksoi Hannulle sopimuksen mukaan kolme taaleria viikon palkaksi, ja päätti käyttää seuraavan päivän lepopäiväksi.
[XXV]
Lauantai-aamuna siis heräsin tarvitsematta ajatella heti tapahtuvaa matkaanlähtöä; ja vaikka olimme syvällä pohjattomassa rotkossa, oli sunnuntai-aamu kuitenkin yhtä miellyttävä. Olimme muutoin jo tottuneet tähän luolaelämään; tuskin ajattelinkaan aurinkoa, tähtiä, kuuta, puita, taloja ja kaupunkeja, kaikkia noita ylellisyystavaroita, jotka ihminen on tehnyt itselleen välttämättömiksi; koska kerran olimme kivennäisiä, ylenkatsoimme kaikki näitä joutavia esineitä.
Luola muodosti suuren huoneen; sen kalliolattialla juoksi hiljaa uskollinen puromme, jonka vesi näin pitkän matkan päässä lähteestä ei ollut lämpöisempää kuin ympärillä oleva ilmakaan.