— Purje! purje! huudan minä ja viittaan, että se otettaisiin alas,
— Ei! vastaa setäni.
— Ei! sanoo Hannukin pudistaen päätään.
Sillävälin sade muodostaa eteemme pauhaavan vesiputouksen, jota vastaan syöksymme. Mutta ennenkuin saavutamme sen, pilvivaippa repeää halki, meri rupeaa kuohumaan, ja sähkö jota kehkeytyy suuren kemiallisen ilmiön vaikutuksesta ylemmissä ilmakerroksissa, yhtyy myöskin leikkiin. Salaman loistavat liekit sekaantuvat ukkosen jyrinään, lukemattomat salamat risteilevät ilmassa pitkäisen jymistessä, höyryt näyttävät hehkuvilta, rakeet muuttuvat loistaviksi, kun ne sattuvat työkalujemme tahi aseittemme metalliosiin, eteenpäin vyöryvät aallot näyttävät tulta syökseviltä kukkuloilta, joiden sisässä riehuu tuli ja joiden harjoja liekit ympäröivät.
Silmäni huikenevat valon kirkkaudesta, korvani menevät lumpeuksiin ukkosen jyrinästä! Minun täytyy pysytellä kiinni mastossa, jossa heilun niinkuin ruoho myrskyssä!
(Tästälähin ovat muistiinpanoni varsin vaillinaisia eikä niitä ole kuin muutamia hajanaisia, niin sanoakseni koneentapaisesti kirjoitettuja lappuja. Mutta vaikka ne ovatkin hyvin lyhyet ja epäselvätkin, niin ne kumminkin osoittavat, minkälaisen mielenliikutuksen vallassa olin, ja antavat selvemmän kuvauksen tilastamme kuin muistini.)
Sunnuntaina elokuun 25 p:nä. — Missä olemme? Kiidämme eteenpäin äärettömällä nopeudella.
Yö on ollut kauhistuttava. Myrsky ei tyynny; elämme alituisessa jyrinässä, lakkaamattomassa paukkeessa; korvistamme vuotaa verta; emme voi puhua sanaakaan.