— No, miksi siis professori on tullut kotiin?
— Luultavasti hän sanoo sen meille.
— Tuolla hän jo on! Minä menen nyt pakoon, herra Akseli; koettakaa te rauhoittaa häntä.
Ja hyvänsävyinen Martta kiiruhti keittiöönsä.
Jäin yksin. Ei ollutkaan helppoa saada kiivasluontoista professoria rauhoittumaan, varsinkin kun omaki luonteeni oli jotenkin vaihtelevainen. Senpätähden valmistauduin varmuuden vuoksi pujahtamaan piiloon pieneen ullakkokamariini kuullessani portin saranoiden narisevan; puuportaat natisivat raskaitten askelten painosta, ja talon herra syöksyi ruokasalin läpi suoraan työhuoneeseensa.
Mutta kiivaasta vauhdistansa huolimatta hän oli ehtinyt heittää pähkinäpuunuppisen keppinsä nurkkaan, suuren nukkavierun hattunsa pöydälle ja kovalla äänellä huutaa minulle:
— Akseli! seuraa minua!
En ollut ennättänyt vielä liikahtaakaan, ennenkuin professori jo huusi kiivaasti ja kärsimättömästi:
— No! Etkö tule jo!
Minä suorastaan syöksyin ankaran isäntäni huoneeseen.