Pienen järven ja kaupungin välillä kohosi kirkko, rakennettuna protestanttisen tyylin mukaan kalkkikivestä, jonka lohkomisesta tulivuoret itse pitävät huolen; sen punainen tiilikatto oli selvästi hajoamaisillaan ankarain länsituulien kynsissä hartaiden kirkossakävijöiden suureksi mielipahaksi.
Likeisellä kummulla huomasin oppilaitoksen, joss, kuten myöhemmin sain isännältämme tietää, opetettiin heprean, englannin, ranskan ja tanskan kieltä; neljää kieltä, joista suureksi häpeäkseni en ymmärtänyt sanaakaan. Olisin ollut ihan viimeinen koulun neljästäkymmenestä oppilaasta, enkä olisi ollut kelvollinen asumaa heidän kanssaan niissä ahtaissa kammioissa, joissa heikoimmat ensimmäisestä yöstä alkaen olivat tukehtumaisillaan.
Kolmessa tunnissa olin kuljeksinut sekä kaupungin että ympäristönkin läpi. Ympäristö kokonaisuudessaan näyttää omituisen synkältä. Ei puuta, ei kasvullisuutta sanottavasti. Kaikkialla teräviä kulmia ja tulen muodostamia kallioita. Islantilaisten asumukset ovat tehdyt maasta ja turpeista; seinät ovat kaarretut sisäänpäin, ja koko talo on melkein pelkkää kattoa. Mutta nämä katot ovat verraten reheväkasvuisia niittyjä, joilla kasvaa pitkää ruohoa, sillä huoneen lämpö kasvattaa sitä; tämä ruoho korjataan tarkkaan heinänteon aikana, sillä muuten kotieläimet söisivät sen suuhunsa näiltä viheriöitseviltä katoilta.
Kävellessäni kohtasin vain vähän asukkaita. Palatessani kauppakadulle oli suurin osa väestöstä kuivaamassa, suolaamassa ja panemassa tynnyreihin kapakalaa, joka on saaren tärkein vientitavara. Miehet näyttivät olevan vahvoja ruumiiltaan, mutta muuten kömpelöitä, vaaleaverisiä germaaneja; heidän syvämietteisestä katsannostaan saattoi otaksua, että he tunsivat olevansa kuin ulkopuolella ihmiskuntaa, maanpakolaisraukkoja, karkoitettuja tähän jäämaahan, jonka luonto olisi paremmin soveltunut eskimoille. Turhaan etsin hymyä heidän kasvoiltaan; joskus he tosin naurahtivat kutistaen jotenkin väkinäisesti kasvolihaksiaan, mutta eivät koskaan hymyilleet. Heidän pukunansa oli mustasta villavaatteesta kehnosti tehty takki, joka skandinaavisissa maissa tunnetaan nimellä "sarka", sen lisäksi leveälierinen hattu, punajuovaiset housut ja jalassa kengäntapaisiksi käännetyt nahkakappaleet.
Vaimot, joiden katse oli surullinen ja nöyrä ja joiden ulkonäkö oli jokseenkin miellyttävä, vaikka eloton, olivat puetut sarkaisiin liiveihin ja hameisiin; tytöillä oli palmikoidun tukkansa verhona pieni kudottu myssy, jotavastoin naimisissa olevilla naisilla oli päässä kirjava huivi, jonka päällä oli jonkinlainen valkoisesta vaatteesta tehty koriste.
Kun pitkän matkan näin kuljettuani palasin herra Fridrikssonin taloon, oli setäni jo siellä isäntämme seurassa.
[X]
Päivällinen oli valmis, ja professori Lidenbrock kävi siihen ahnaasti käsiksi, sillä hänen pakollinen paastonsa laivalla oli enentänyt hänen ruokahaluansa, joka muutoinkin luonnostaan oli sangen hyvä. Ateria, joka oli paremmin tanskalainen kuin islantilainen, ei ollut missään suhteessa merkillinen; mutta isäntämme, joka oli enemmän islantilainen kuin tanskalainen, johdatti mieleeni vanhan ajan kestiystävyyden sankarit, sillä selvästi huomasi, että meitä pidettiin hänen huoneessansa tärkeämpinä henkilöinä kuin häntä itseään.
Keskusteltiin maan omalla kielellä, johon setäni lisäsi saksaa ja herra Fridriksson latinaa, jotta minäkin ymmärtäisin sitä. Puhuttiin tieteellisistä kysymyksistä, kuten tiedemiehen sopii; mutta professori noudatti lauseissansa mitä suurinta varovaisuutta käskien silmäyksillään minun pysyä visusti vaiti aikeistamme.