— Sneffels, oikaisi kohtelias Fridriksson. Tämä osa keskustelua puhuttiin latinaksi, joten minä ymmärsin kaiken. Töin tuskin saatoin pysyä totisena, kun näin setäni yritykset hillitä iloansa, joka pyrki nousemaan yli äyräiden, ja kun hän koetti näyttää maailman tietämättömimmältä ihmiseltä.
— Teidän tietojenne johdosta, hän sanoi, minä teen päätökseni. Me koetamme siis nousta tälle Sneffels-vuorelle, ehkäpä tutkia sen aukkoakin!
— Valitan, vastasi Fridriksson, että ammattini ei salli minun lähteä kotoani, muuten olisi minulle ollut suureksi hyödyksi ja huviksi saada seurata teitä.
— Ah, ei, ei, vastasi setäni innokkaasti, emme tahdo olla kenellekään haitaksi, herra Fridriksson, kiitän teitä sydämestäni. Teidänlaisenne oppineen miehen läsnäolo olisi meille ollut suureksi hyödyksi, mutta virkanne kutsuu teitä.
Luulenpa, ettei isäntämme islantilaisen sielunsa viattomuudessa huomannut setäni suurta teeskentelyä.
— Hyväksyn täydellisesti, herra professori, sanoi hän, päätöksenne aloittaa tutkimuksenne tästä tulivuoresta, sillä siellä teillä on tilaisuus tehdä runsaasti mielenkiintoisia havaintoja. Mutta sanokaapas, miten aiotte päästä Sneffelsin niemimaalle?
— Meritse, lahden yli, sehän on lyhyin tie.
— Epäilemättä, mutta sitä on mahdoton kulkea.
— Minkätähden?
— Sentähden, ettei meillä Reykjavikissa ole ainoatakaan venhettä.