— Annapas olla, tuumasin, meillä on siis aikonut nousta Sneffelsin huipulle. No hyvä! Me käymme sen aukossakin. Olkoon menneeksi! Senhän ovat muutkin tehneet joutumatta sentähden kuoleman omiksi. Mutta siinä ei ole kaikki. Jos sieltä löytyisi tie maan keskipisteeseen, jos tuo kirottu Saknussemm on puhunut totta niin eksymme tulivuoren maanalaisiin käytäviin. Eikä mikään todista, että Sneffels on sammunut! Kuka todistaa, ettei se vieläkin voisi purkautua! Jos tämä hirviö vuodesta 1229 saakka on ollut nukuksissa, niin tokkohan siitä seuraa, ettei se enää pääse valveille? Ja jos se herää, niin mikä meidät perii?
Tässä oli jotakin miettimistä, ja minä kyllä mietin. En voinut nukkua uneksimatta tulivuoren purkauksesta; sanalla sanoen: minusta oli varsin vastenmielistä muuttua palaneeksi kuonaksi. — Viimein kärsivällisyyteni loppui, ja päätin esittää sedälleni tämän kysymyksen niin kekseliäästi kuin mahdollista, jonkin täydellisesti mahdottoman otaksumisen muodossa.
Menin hänen luoksensa, ilmaisin hänelle pelkoni, ja siirryin sitten vähän kauemmaksi antaakseni hänen purkaa mieltään.
— Kyllä minä olen ajatellut sitä, vastasi hän vain.
Mitähän nämä sanat merkitsivät? Olikohan hän todellakin valmis kuulemaan järjen ääntä? Aikoiko hän lykätä tuumansa toistaiseksi? Sitä tuskin saatoin toivoakaan.
Jonkin silmänräpäyksen äänettömyyden jälkeen, jota minä en rohjennut kysymyksillä keskeyttää, hän taas sanoi:
— Olen ajatellut sitä. Tultuamme Stapiin olen miettinyt tuota tärkeätä kysymystä, jonka lausuit, sillä emme saa toimia ymmärtämättömästi.
— Emme saakaan, vastasin painokkaasti.
— Sneffels on ollut kuusisataa vuotta äänetönnä, mutta se voi taas kohottaa äänensä. Purkauksien edellä havaitaan aina hyvin tunnetut ilmiöt; sentähden olen kysellyt saaren asukkailta asiaa, olen tutkinut maata ja voin vakuuttaa sinulle, Akseli, ettei purkausta tapahdu.
Hämmästyin niin tästä vakuutuksesta, etten osannut vastata sanaakaan.