Mutta tämän tulvan kautta eneni saaren paksuus suuresti, ja siten myös sen vastustava voima. Helposti voi käsittää, kuinka suuret määrät kimmoavia sulia aineita keräytyi saaren sisustaan, kun siinä trachytikuoren jäädyttyä ei enää ollut mitään aukkoa. Nyt tapahtui, että näiden kaasujen mekaaninen voima tuli niin suureksi, että se kohotti raskasta maakuorta ja puhkaisi itselleen korkeat tulitorvet. Siten muodostui maakuoren kohoamisen kautta tulivuoria, joiden huippuun syntyi äkkiä aukko.
Nyt seurasi sisällisen tulen aiheuttamia ilmiöitä. Äsken muodostuneiden aukkojen kautta purkautui esiin basalttimaisia aineita, joista oli mitä ihmeellisimpiä näytteitä silmiemme edessä kedolla. Me kävelimme tummanharmaiden raskaiden kallionkappaleiden päällä, jotka jäähtyessään olivat muodostuneet kuusikulmaisiksi prismoiksi eli särmiöiksi. Pitemmän matkan päässä näkyi suuri joukko tasapäisiä keiloja, jotka muinoin olivat olleet tultasyökseviä aukkoja.
Kun basalttisyöksy oli loppunut, niin tulivuori, jonka voima eneni sitä mukaa kuin toiset vuoret sammuivat, syöksi laava-ainetta ja näitä tuhka- ja kuona-kerroksia, joita oli suuret joukot ympäri vuoren sivuja kuin koristuksina.
Näin olivat ne ilmiöt seuranneet toisiansa, jotka muodostivat Islannin; ne olivat kaikki seurauksia sisällisen tulen vaikutuksesta, ja hullua oli otaksuakaan, ettei sisällinen ainejoukko olisi pysyväisesti valkohehkuvassa tilassa, sulana kuumuudesta. Ennen kaikkea oli hulluutta puhua menosta maapallon keskipisteeseen! Minä rauhoituin siis matkamme päättymiseen nähden, samalla kuin nousin yhä korkeammalle Sneffelsin rinteitä myöten.
Tie kävi yhä vaikeammaksi, maa kohosi, kalliolohkareet vaappuivat jalkojemme alla, ja mitä suurinta tarkkuutta vaadittiin välttääksemme vaarallista putoamista.
Rauhallisena kulki Hannu edellä, ikäänkuin olisi ollut tasaisella maalla; joskus katosi hän näkyvistämme mahdottomain kallionkappaleiden taakse, kunnes hänen kimeä vihellyksensä ilmoitti meille suunnan, mihin meidän piti kulkea. Usein hän myös seisahtui, kokosi muutamia kiviä ja järjesti ne silmiin pistävällä tavalla, tehden siten erikoiset merkit, joiden piti osoittaa tietä paluumatkalla; tämä varovaisuuskeino oli tosin itsessänsä hyvä, vaikkakin tulevat tapaukset tekivät sen hyödyttömäksi.
Kolmen tunnin vaivalloisen marssin jälkeen olimme vasta päässeet vuoren juurelle. Hannu antoi pysähdysmerkin, ja aamiainen syötiin kiireesti; setäni söi kahta vertaa enemmän kuin tavallisesti voidakseen kulkea sitä nopeammin. Mutta vaikka tämä seisahdus tarkoitti sekä ravitsemista että lepoa, täytyi meidän kuitenkin mukautua tienopastajamme tahtoon, ja tunnin pysähdyksen jälkeen hän antoi taas lähtömerkin. Nuo kolme islantilaista, jotka olivat yhtä harvapuheisia kuin meidän toverimmekin, linnustaja, eivät virkkaneet sanaakaan ja söivät kohtuullisesti.
Nyt aloimme kiivetä Sneffelsin rinnettä. Vuoriseuduilla usein tapahtuvan näköhairahduksen vuoksi näytti sen lumipeittoinen huippu olevan aivan likellä, mutta useita tuntia kuitenkin kului, ennenkuin saavuimme sinne! Ja ennen kaikkea, mikä suuri vaiva oli sinne kiivetessä! Kivet, joita ei multa eikä ruoho ollut pitämässä paikallaan, vyöryivät alas lumivyöryn nopeudella ja katosivat. Paikoittain muodostivat vuoren kupeet vähintäänkin kolmenkymmenenkuuden asteen kulman taivaan rantaa vastaan; niitä myöten oli mahdoton kiivetä, jonkatähden tällaiset penkereet täytyi työläästi kiertää; me autoimme toisiamme rautakärkisillä sauvoillamme.
Minun tulee mainita, että setäni pysytteli mikäli mahdollista minun rinnallani ja että hänen kätensä oli monesti minulle turvallisena tukena. Itsellänsä oli hänellä luultavasti synnynnäinen tasapainovaisto, sillä hän ei horjunut. Islantilaiset kiipesivät vuorelaisten sukkeluudella jyrkkää vuorenrinnettä myöten, vaikka heillä olikin kuormat kannettavana.
Kun minä silmämitalla arvostelin Sneffelsin huipun korkeutta, näytti minusta mahdottomalta nousta sille tältä puolelta, jollei rinne muuttuisi loivemmaksi. Vaivalloisen tunnin kuluttua, kun usein olimme kahlanneet lumessakin, jota oli pitkin vuoren sivuja, oli äkkiarvaamatta edessämme jonkinlainen porras, joka helpotti kiipeämistämme. Se oli muodostunut niistä kivivirroista, jotka tulivuorien purkautuessa purskahtavat esiin, ja niitä nimitetään Islannin kielellä "stinâ'ksi".