— Hyvä! sanoi hän. Nyt on meidän vuoromme.
Minä kysyn jokaiselta tervejärkiseltä ihmiseltä, oliko mahdollista kuulla sellaisia sanoja kauhistumatta? Professori sitoi selkäänsä tavaramytyn, jossa oli tieteelliset koneet. Hannu otti työkalut ja minä aseet. Laskeutuminen alkoi seuraavassa järjestyksessä: Hannu ensin, sitten setäni ja minä viimeiseksi. Alaslaskeutuminen tapahtui mitä syvimmässä äänettömyydessä, jonka keskeytti ainoastaan joku kiviliuska, joka vieri alas ja syöksi pohjattomuuteen.
Annoin itseni niin sanoakseni liukua alas, toisella kädelläni pitäen lujasti kiinni kaksinkertaisesta köydestä, ja toisella nojaten rautakärkiseen keppiini. Yksi ainoa ajatus vaivasi minua: pelkäsin, että se kivi, jossa köysi oli kiinni, lohkeaisi. Köysi näytti arveluttavan heikolta kannattamaan kolmea henkeä, ja käytin sitä niin vähän kuin mahdollista, vaappuen merkillisellä tavalla esiinpistävillä laavankappaleilla, joihin koetin tarttua jaloillani.
Kun jokin näistä epäluotettavista jalansijoista järkkyi Hannun jalkojen alla, sanoi hän vakaisella äänellänsä:
— Huomatkaa!
— Huomatkaa! todisti setäni saksaksi.
Puolen tunnin kuluttua olimme tulleet tasaiselle kallionkappaleelle, joka oli lujasti kiinni maanalaisen torven seinässä.
Hannu veti köyden toisesta päästä, ja toinen pää nousi ylöspäin, kunnes se päästyään kiinnityspaikan sivu putosi alas, tuoden mukanansa vaarallisen sateen tahi paremmin sanoen raesateen pieniä kiviä ja laavanmuruja.
Kun kurotin katsomaan alas ahtaalta tasaiselta paikaltamme, niin huomasin, että tämän reiän pohja ei ollut vielä näkyvissä.
Köysi kiinnitettiin taas samalla tavalla, ja toisen puolen tunnin kuluttua olimme joutuneet kahtasataa jalkaa syvemmälle.