— Samaa kuin sinäkin? Päätän kyllä. Olemme jättäneet graniittipohjan ja laava-aineen kulkuväylän. Onpa mahdollista, että olen erehtynyt, mutta en ole siitä vakuutettu, ennenkuin olen päässyt tämän käytävän päähän.
— Se on oikein, setä, että teette niin, ja minä hyväksyisin menettelynne, jollei meitä uhkaisi vaara.
— Mikä sitten?
— Veden puute. — Meidän pitää jakaa se määrättyihin päiväannoksiin!
[XX]
Oli todellakin välttämätöntä säästää juomavettä, sillä illallista syödessämme huomasin, ettei sitä voinut riittää enemmäksi kuin kolmeksi päiväksi. Sen lisäksi tuli vielä sekin harmi, että meillä oli sangen vähän toivoa löytää mitään lähdettä näissä tämän maailmankauden muodostamissa kerroksissa.
Koko seuraavan päivän käytävän holvit yhä kaareutuivat yllämme, ja kuljimme virkkaen tuskin sanaakaan. Me aloimme muuttua melkein yhtä vaiteliaiksi kuin Hannukin.
Tie ei kohonnut, ei ainakaan sanottavasti; välistä se näytti viettävän alaspäinkin. Mutta tämä tuskin huomattava suunnanmuutos ei voinut rauhoittaa professoria, sillä maakerroksien laatu pysyi aivan muuttumattomana.
Seinien liuska- ja kalkkikivikerrokset sekä vanha punainen hiekkakivi välkkyivät komeasti sähkölyhtymme kirkkaassa valossa. Olisi voinut luulla olevansa avatussa malmisuonessa keskellä Devonshireä, josta tällaiset maakerrokset ovat saaneet nimensäkin.[47]