Halukkailla on tilaisuus ostaa saari Tyynestä valtamerestä.
"Saari myytävänä käteismaksusta, kulungit lisäksi, enimmän tarjoovalle!" toisteli huutokaupantoimittaja Dean Felporg hengähtämättä yhä uudelleen tämän merkillisen myynnin ehtoja pohtiville ihmisille. "Saari myytävänä! Saari myytävänä!" säesti vielä kaikuvammalla äänellä huutaja Gingrass, joka kulki edestakaisin todella perin kiihtyneen väkijoukon keskellä.
Väkeä siinä tosiaan oli tungeksimassa huutokauppakamarin avarassa salissa Sacramento-kadun 10:ssä. Siellä oli paitsi useita Kalifornian, Oregonin ja Utahin amerikkalaisia myöskin joitakuita niistä ranskalaisista, jotka muodostivat runsaan kuudenneksen asujamistosta, sarapiinsa kääriytyneitä meksikolaisia, leveähihaisiin viittoihinsa puettuja kiinalaisia teräväkärkisissä kengissään ja kartiomaiset hatut päässä, Etelämeren kanakeja, vieläpä muutamia Kolminaisuus-virran varsilla kuljeskelevia Mustajalka-, Isomaha- tai Litteäpää-intiaanejakin.
Rientäkäämme lisäämään, että näytelmää esitettiin Kalifornian valtion pääkaupungissa, San Franciscossa, vaikkei siihen aikaan, jolloin uusien kultakaivosten tavoittelu houkutteli kullanetsijöitä molemmilta maapallon puoliskoilta — vuodesta 1849 vuoteen 1852. San Francisco ei enää ollut mitä se oli ollut alussa, karavaanimaja, maihinnousupaikka, kortteeri yhden yön lepäämistä varten hoppuisille ihmisjoukoille niiden kiirehtiessä Sierra Nevadan läntisellä rinteellä sijaitseville kulta-alueille. Ei, noin kaksikymmentä vuotta sitten oli entinen tuntematon Yerba Buena väistynyt ainoalaatuisen, satatuhatta asukasta käsittävän, kahden kukkulan liepeille rakennetun kaupungin tieltä, joka ei ollut löytänyt kyllin tilaa rantakaistaleelta, vaan oli päättäväisesti alkanut laajentua takalistonsa äärimmäisille kukkuloille asti, — sanalla sanoen kaupungin, joka on syössyt valta-asemastaan Liman, Santiagon, Valparaison ja kaikki muut kilpailijansa Uuden mantereen länsirannikolla ja josta yhdysvaltalaiset ovat tehneet Tyynenmeren kuningattaren, "länsirannikon loistotähden"!
Tuona päivänä — toukokuun 15:nä — oli vielä kylmä. Tässä maassa, joka on välittömästi napaseudun merivirtojen vaikutuksen alaisena, muistuttavat mainitun kuukauden ensimmäiset viikot pikemmin Keski-Euroopan maaliskuun viime viikkoja. Mutta sitä ei olisi huomannut tämän julkisen huutokauppasalin perällä. Lakkaamatta kilisevä kello oli kutsunut sinne suuren ihmisjoukon, ja kesäinen lämpömäärä sai jokaisen otsalle kihoilemaan hikihelmiä, jotka pakkanen ulkona olisi pian jähmetyttänyt.
Älkää luulko, että kaikki nämä häärivät ihmiset olivat saapuneet huutokauppakamariin ostotuumissa. Sanoisinpa, että siellä oli vain uteliaita. Ken olisi ollut kyllin hupsu, vaikka olisi ollut riittävän varakaskin, ostaakseen Tyynenmeren saaren, jonka hallitus kummallisesta oikusta oli pannut vasaran alle? Arveltiin siis, että mitään riittävää tarjousta ei tehtäisi, että kukaan harrastaja ei innostuisi huutamaan. Se ei kuitenkaan ollut julkisen kuuluttajan vika, hän kun koetti yllyttää ostajia huudoillaan, eleillään ja mitä houkuttelevimmilla kuvilla koristetulla kaunopuheisella kehuskelullaan.
Naurettiin, mutta ei kilpailtu tarjouksissa.
"Saari! Saari myytävänä!" toisteli Gingrass.
"Mutta ei ostettavana", vastasi eräs irlantilainen, jonka taskusta ei olisi löytynyt kolikoita pikku somerikonkaan hinnaksi.
"Saari, joka määrätyllä minimihinnalla ostettaessa ei nousisi edes viiteentoista dollariin hehtaarilta!" huusi vasaramies Dean Felporg.