"Jos…?"
"Jos te vain sallitte ja jos Phina tahtoo minua siihen asti odottaa!"
"Sinua odottaa! Kas sitä sulhasta, joka ei pyydä muuta kuin saada juosta tiehensä!" pilkkasi William W. Kolderup.
"Täytyy Godfreyn antaa menetellä mielensä mukaan", vastasi nuori tyttö. "Kummi-isä, minä olen miettinyt tuota kaikkea. Olen nuori, mutta Godfrey on totta totisesti vielä nuorempi kuin minä! Matkat vanhentavat häntä, ja minusta tuntuu, ettei saa vastustaa hänen mielitekojansa! Hän tahtoo matkustaa, — matkustakoon! Sitten hänelle tulee levon tarve, ja palatessaan hän löytää minut taas."
"Mitä!" huudahti William W. Kolderup, "suostutko sinä laskemaan tämän huimapään lentoon?"
"Niin, niiksi haluamikseen kahdeksi vuodeksi!"
"Ja sinä odotat häntä?…"
"Jollen kykenisi häntä odottamaan, niin en häntä rakastaisikaan!"
Tämän sanottuaan Phina palasi taas pianonsa ääreen ja joko hän sitten tahtoi tai ei, soittivat hänen sormensa hillitysti hyvin muodikkaan kappaleen "Kihlatun lähtö", joka oli tilaisuuteen varsin sopiva, se täytyy myöntää. Mutta ehkä huomaamattansa hän soitti sen mollissa, vaikka se oli sävelletty duuriin. Näinpä koko sävelmän tunne muuttui ja sen valittava väritys tulkitsi hyvin nuoren tytön sisimmät vaikutelmat.
Hämmentynyt Godfrey ei tällä välin sanonut sanaakaan. Hänen enonsa oli tarttunut hänen päähänsä ja käännettyään sen päivänvaloa kohti katseli häntä. Tällä tavoin hän kyseli häneltä tarvitsematta puhua, ja poika vastasi hänelle tarvitsematta mitään sanoin lausua.