William W. Kolderup San Franciscosta kamppailee stocktonilaisen J.R.
Taskinarin kanssa.

Oli kerran äärettömän rikas mies, joka käsitteli dollarimiljoonia niinkuin muut käsittelevät tuhansia. Se oli William W. Kolderup.

Sanottiin hänen olevan rikkaamman kuin Westminsterin herttua, jonka vuositulot nousivat kahdeksaansataantuhanteen puntaan ja joka saattoi tuhlata viisikymmentätuhatta frangia päivässä eli kolmekymmentäkuusi frangia minuutissa, — rikkaamman kuin Nevadan senaattori Jones, jolla oli kolmenkymmenenviiden miljoonan vuositulot, — rikkaamman kuin itse herra Mackay, jolle hänen kahden miljoonan seitsemänsadanviidenkymmenentuhannen punnan vuotuiset korkonsa hankkivat seitsemäntuhatta kahdeksansataa frangia tunnissa eli kaksi frangia ja jonkun centimen sekunnissa.

En puhu pikkumiljonääreistä: Rotschildeistä, Vanderbilteistä, Northumberlandin herttuoista ja Stewarteista, enkä mahtavan Kalifornian Pankin johtajista ja muista vanhan ja uuden maailman hyvätuloisista henkilöistä, joille William W. Kolderup olisi kyennyt viskelemään almuja. Hän olisi arastelematta lahjoittanut miljoonan aivan kuin te tai minä antaisimme viisikymmenmarkkasen.

Kalifornian ensimmäisten kultakaivosten käsittelyssä tämä arvoisa keinottelija oli laskenut arvaamattoman varallisuutensa vankat perustukset.

Hän oli sveitsiläisen kapteeni Sutterin [Sutter jäi itse köyhäksi, kolmekymmentä vuotta turhaan hakien omistusoikeuksilleen lain tunnustusta. Suom.] pääasiallisin yhtiökumppani, hänen, jonka tiluksilta ensimmäinen kultasuoni vuonna 1848 löydettiin. Tuon ajankohdan jälkeen tapaamme hänet onnen ja neronsa avustamina ottamassa osaa kaikkiin molempain pallonpuoliskojen suuriin liikeyrityksiin. Silloin hän heittäytyi rohkeasti kaikkiin kauppa- ja teollisuuskeinotteluihin. Hänen ehtymättömät rahastonsa käyttivät satoja tehtaita, hänen laivansa kuljettivat niiden tuotteita kaikkeen maailmaan. Hänen rikkautensa karttui siis ei ainoastaan aritmeettisen, vaan geometrisenkin sarjan vauhdilla. Hänestä sanottiin, kuten miljardimiehistä yleensä sanotaan, että hän ei tietänyt omaisuutensa määrää. Tositeossa hän tiesi sen melkein dollarilleen, mutta ei siitä juuri kerskannut.

Sillä hetkellä, jolloin hänet esittelemme lukijoillemme kaikella arvonannolla, jota niin "vankalle pohjalla" seisova mies ansaitsee, oli William W. Kolderupilla kaksituhatta toimistoa siroiteltuina kaikkiin maailman ääriin, kahdeksankymmentätuhatta henkeä palveluksessaan eri konttoreissaan Amerikassa, Euroopassa ja Australiassa, kolmesataatuhatta liiketuttavaa sekä viidensadan aluksen laivasto, joka alituisesti kynti meriä ja hankki hänelle voittoa. Ja hän käytti kokonaisen miljoonan vuodessa tavaraleimoihin ja kirjeiden postimaksuihin. Hän oli tosiaan uhkean Friscon (minkä pienen hyväilynimen amerikkalaiset tuttavallisessa puheessa antavat Kalifornian pääkaupungille) kunniana ja ylpeytenä.

William W. Kolderupin huudon täytyi ehdottomasti olla mitä vakavin tarjous. Kun siis "huutokaupan" katselijat olivat todenneet, kuka se oli, joka sadallatuhannella dollarilla oli ylittänyt Spencerin saarelle pannun pohjahinnan, syntyi vastustamatonta liikettä, leikkipuheet taukosivat heti, sanasutkaukset vaihtuivat ihastushuudoiksi, kajahtipa myyntisalissa yksi ja toinen hurrauskin.

Sitten tätä hälinää seurasi syvä hiljaisuus. Silmät suurenivat, korvia heristettiin. Mitä meihin tulee, niin jos olisimme olleet siellä, olisi hengityksemme pysähtynyt, jottemme olisi menettäneet mitään näytelmästä, joka seuraisi, jos joku muu harrastelija olisi antautunut kamppailuun William W. Kolderupin kanssa.

Mutta oliko se luultavaa? Oliko se edes mahdollista?