Yleensä oli näiden puiden välillä kyllin tilaa, jotta voi kulkea tarvitsematta raivata itselleen tietä tulella tai kirveellä. Merituuli kierteli helposti korkeiden oksien välitse, ja siellä täällä välkkyi maassa isoja valotäpliä.
Godfrey samoili siis kulkien vinoon suuntaan näiden isojen puiden alitse. Mihinkään varokeinoihin ryhtyminen ei pälkähtänyt hänen päähänsä. Halu saavuttaa kukkulat, jotka idässä reunustivat metsää, kiinnitti kokonaan hänen huomionsa. Lehtikudoksen välistä hän tarkkasi auringonsäteiden suuntaa kulkeakseen suorempaa tietä päämääräänsä kohti. Hän ei edes nähnyt noita opaslintuja — niin nimitettyjä, koska ne lentää lepattelivat matkustajan askelten edellä, — jotka pysähtyivät, palasivat, lehahtivat jälleen lentoon, ikäänkuin tahtoen näyttää hänelle tietä. Mikään ei voinut häntä häiritä.
Tämä mielen jännitys on hyvin käsitettävä. Ennenkuin kuluisi tunti, olisi hänen kohtalonsa ratkaistu! Ennenkuin kuluisi tunti, tietäisi hän; tietäisi hän, oliko hänellä tällä mantereella mahdollisuutta päästä jollekin asutulle tienoolle! Tehden johtopäätöksiä sen mukaan, mitä hän tiesi laivan kulkemasta suunnasta ja ennätyksestä seitsemäntoista päivän purjehduksen aikana, Godfrey oli jo itsekseen tuuminut, että rannikko, jolla se oli haaksirikkoutunut, ei voinut olla muu kuin Japanin tai Kiinan. Sitäpaitsi osoitti auringon asema, se kun yhä häneen nähden oli etelässä, kyllin selvästi, että Dream ei ollut voinut sivuuttaa päiväntasaajaa, siis saapua eteläiselle pallonpuoliskolle.
Kaksi tuntia lähtönsä jälkeen Godfrey arvosteli kulkemansa matkan noin viideksi mailiksi ottamalla huomioon eräät mutkat, joita metsän tiheys oli joskus pakottanut hänet tekemään. Kukkuloiden toinen jakso ei enää voinut olla kaukana. Jo alkoivat puut harveta muodostaen eristettyjä ryhmiä, ja valonsäteet tunkivat helpommin korkeiden oksien välitse. Tannerkin näkyi nousevan, ja ennen pitkää muuttui kaltevuus varsin jyrkäksi rinteeksi.
Vaikka Godfrey oli melkoisen väsyksissä, oli hänellä kyllin tahdonvoimaa kulkeakseen edelleen samalla vauhdilla. Varmaan hän olisi yltynyt juoksemaankin, elleivät ensi rinteet olisi olleet niin jyrkät.
Pian hän oli kyllin korkealla voidakseen luoda yleissilmäyksen takanaan leviävään viheriöivään kupuun, josta muutamat korkeimmat puunlatvat siellä täällä pistivät esiin. Mutta Godfrey ei ajatellut taakseen katselemista. Hän ei enää irroittanut silmiään tuosta alastomasta harjanteesta, joka kohosi neljän- tai viidensadan askeleen päässä hänen edessään ja yläpuolellaan. Se oli se väliseinä, joka häneltä yhä kätki itäisen näköpiirin.
Pieni vinosti katkaistu kartio kohosi tuon epätasaisen viivan yläpuolelle ja liittyi loivin rintein kukkulajonon mutkalliseen harjaan.
— Tuonne… tuonne! — tuumi Godfrey. — Tuolle kohdalle pitää päästä…! Se on kartion huippu…! Ja mitä minä sieltä näen…? Kaupunginko? Kylänkö? Vai erämaako siellä avautuu…?
Kovin kiihtyneenä Godfrey nousi nousemistaan puristaen kyynärpäitänsä rintaansa vasten hillitäkseen sydämensä tykytystä. Hänen hiukan läähättävä hengityksensä väsytti häntä, mutta hän ei olisi malttanut pysähtyä hengähtämään. Vaikkapa hänen olisi täytynyt kaatua puoliksi tainnuksissa kartion huipulle, joka enää oli vain satakunta jalkaa hänen päänsä yläpuolella, ei hän tahtonut hukata hetkeäkään viivyttelemiseen.
Vielä muutama silmänräpäys, ja hän olisi määränsä päässä. Rinne tuntui hänestä tältä puolelta varsin jyrkältä, sen kaltevuus oli kolmekymmentä tai kolmekymmentäviisi astetta. Hän ponnisteli käsin ja jaloin, tarttui kiinni vierulla kasvaviin ohuihin ruohomättäisiin tai muutamiin laihoihin mastiksi- ja myrttipensaisiin, joita kiipeili harjulle asti.