Mutta kovinpa Godfrey kummastui havaitessaan tuon kallioisen suojavallin takaa kohoavan ilmaan heikkoa savua.
— Onko siellä siis joitakuita tovereistamme? — huudahti hän. — Mutta ei, se ei ole mahdollista! Miksi he olisivat siirtyneet pois lahdelman luota jo eilisestä ja lähteneet useamman penikulman päähän riutasta? Olisiko siellä siis kalastajakylä tai jonkin alkuasukas-heimon leiri?
Godfrey tähysti mitä tarkkaavaisimmin. Olikohan se savua, tuo irrallinen höyry, jota tuuli ajoi hiljalleen länttä kohti? Siitä saattoi erehtyäkin. Joka tapauksessa se pian haihtui; muutamaa minuuttia myöhemmin ei voinut enää mitään eroittaa.
Pettynyt toive.
Godfrey katsoi vieläkin kerran sille suunnalle; mutta kun ei enää mitään havainnut, laski hän itsensä luisumaan jyrkännettä alas, astui rinnettä pitkin vuoren juurelle ja sukelsi jälleen puiden sekaan. Tuntia myöhemmin hän oli kulkenut läpi koko metsän ja oli jälleen sen reunassa.
Siellä odotteli Tartelett kaksi- ja nelijalkaisen karjansa keskellä. Ja mitä tuo itsepintainen opettaja puuhaili? Yhä vain samaa. Puupalanen oikeassa kädessä, toinen vasemmassa, hän hankasi tarmonsa takaa, mielien saada ne syttymään. Hän hieroi yhä niin uupumattomana, että olisi ansainnut paremmankin palkan.
"No", kysyi hän jo kaukaa, heti Godfreyn huomattuaan, "kävittekö sähkösanomakonttorissa?"
"Se ei ollut auki!" vastasi Godfrey, joka ei vielä rohjennut mainita mitään todellisesta tilanteesta.
"Entä postitoimisto?"
"Oli suljettuna! Mutta käykäämme murkinoimaan!… Minulla on sudennahka!… Sitten juttelemme."