Sillä aikaa laskivat risteilijät täydellä vauhdilla suoraan Delphiniä kohti, joka jatkoi kulkuansa alinomaa koettaen pysyä niiden kanuunain kantomatkan ulkopuolella. Mutta James Playfair piti lounaista kurssia pettääksensä siten vihollisten laivat. Näitä täytyi siis todellakin saada uskomaan että Delphin aikoi käyttää Morris-saaren viereistä väylää, mutta siellä taas oli pattereita ja kanuunoita, joiden kuulat olisivat voineet ampua tämän englantilaisen aluksen upoksiin. Yhdysvaltalaiset antoivat siis Delphinin purjehtia lounasta kohti, eivätkä muusta huolineet kuin pitää silmällä sen liikkeitä, ahdistamatta sitä sen kiivaammin.
Tunnin kuluessa laivat pysyivät yhtä kaukana toisistaan. James Playfair, joka tahtoi pettää risteilijät Delphinin nopeuden suhteen, oli heikentänyt sen kulkua, joten se meni vaan puolella koneella. Kuitenkin täytyi vihollisten savutorvesta nousevasta sakeasta savutuprusta tulla siihen luuloon, että höyrylaiva koki saada koneesen mahdollisimman korkeinta painoa ja siis mitä vinheintä vauhtia.
"Kyllä kohta ällistyvät" — sanoi kapteini "kun näkevät meidän pujahtavan käsistänsä."
Kun kapteini havaitsi olevansa tarpeeksi likellä Morris-saarta ja kanuunain edessä, joiden kantomatkaa hän ei tuntenut, käännähytti hän yhtäkkiä ruoria, laski jälleen pohjoista kohti ja jätti risteilijät kaksi peninkulmaa tuulen alapuolelle. Kun nämä näkivät tämän tempun, käsittivät ne heti kapteinin tarkoitukset ja alkoivat kiivaasti ajaa höyrylaivaa takaa. Mutta nytpä se jo oli kovin myöhäistä. Delphin, jonka propellit tekivät työtä kahta vikevämmin kuin ennen, jätti vihollisten alukset kauas jälkeensä ja läheni rannikkoa. Muutamia kuulia lähetettiin kumminkin koetteeksi sen jälkeen, mutta yhdysvaltalaisten heitokset menivät aivan hukkaan, sillä ne eivät päässeet kuin puoliväliin. Kello 11 aikana aamupäivällä laski laiva vähäisen uppomittansa avulla Sullivan-saaren vieritse, mennen täydellä vauhdilla tuohon ahtaaseen kulkureittiin. Siellä oli se hyvässä turvassa, sillä ei yksikään yhdysvaltojen risteilijä olisi uskaltanut tälle väylälle, joka pakoveden aikana keskimäärin ei ole yhtätoista jalkaa syvempi.
"Mitä" — huudahti Crockston — "eikö se olekaan sen vaikeampaa?"
"Ohoh, master Crockston" — vastasi James Playfair — "vaikeaa ei ole päästä sisään, vaan kyllä tulla ulos jälleen."
"Joutavia!" — jatkoi amerikalainen — "se ei minua suuresti huoleta.
Laivalla semmoisella kuin Delphin ja semmoisen kapteinin johdolla kuin
James Playfairin päästään mihin tahdotaan ja ulos samalla tavalla."
Sillä aikaa tutki kapteini kiikari kädessä tarkoin tietä, jota hänen piti noudattaa. Hänellä oli edessään oivallisia rantaveden erikois-karttoja, joiden johdolla hän taisi mennä eteenpäin arvelematta.
Delphinin onnellisesti päästyä tälle ahtaalle väylälle, joka ulottuu pitkin Sullivan-saarta, otti kapteini maamerkin Moultrie-linnasta luoteessa, siksi kun Pickney-linna, joka helposti tunnetaan tummasta väristään ja seisoo eräällä saarella Shutes Tollyn vieressä, näkyi pohjoiskoillisessa. Toisella puolen oli hänellä varustamaton Johnson-linna kaksi astetta pohjoisempana Sumter-linnaa.
Tässä silmänräpäyksessä sitä nyt tervehdittiin Morris-saaren pattereista muutamilla kuulilla, jotka eivät siihen asti kantaneet. Se pitkitti siis menoansa, poikkeamatta minnekään päin, meni Moultrievillen alate, joka on Sullivan-saaren äärimmäisellä niemellä, ja laski lahteen.