"En pelkää kavallusta, ja paitsi sitä, jos kavaltajia olisikin, niin ne armahtamatta uhrattaisiin, ja minä hävittäisin tulella ja miekalla itse kaupunginkin, jos havaitsisin pienintäkään yhdysvaltalaisliikettä. Jefferson Davis on uskonut minulle Charlestonin, ja saatte olla huoleti siitä, että kaupunki on hyvissä käsissä."
"Onko teillä vankia pohjoisvaltioista?" kysyi James Playfair, joka nyt vihdoin pääsi haluamaansa keskustelu-aineeseen.
"On, kapteini" — vastasi kenraali. — "Täällä Charlestonissa erimielisyys ensiksi puhkesi ilmi. Täällä olevat orjuuden vastustajat tahtoivat asettua vastarintaan ja kun tulivat voitetuiksi, jäivät he sotavangeiksi."
"Onko teillä niitä monta?"
"Sadan paikoilla?"
"Saavatko he oleskella vapaina kaupungissa?"
"He olivat vapaalla jalalla siihen asti kuin keksin salaliiton. Heidän johtajallensa oli näet onnistunut saada toimeen salainen yhteys piirittäjäin kanssa, jotka siten saivat tietoja siitä mitä kaupungissa tapahtui. Minun täytyi sulkea lukon taakse nämä vaaralliset vieraat ja useat heistä tulevat jättämään vankeutensa ainoastaan kiivetäksensä linnanpalteelle, jossa kymmenen meikäläisten kiväärikuulaa on tekevä lopun heidän yhdysvaltalaismietteistänsä."
"Mitä? Ammutaanko he kuolijaaksi?" — kysäsi kapteini säpsähtäen.
"Ammutaan ja ensiksikin heidän johtajansa, joka on ylen rohkea ja vaarallinen mies piiritetyssä kaupungissa. Minä olen lähettänyt hänen kirjevaihtonsa presidentille Richmondissa, ja kahdeksan päivän kuluessa on hänen kohtalonsa peruuttamattomasti ratkaistu."
"Kuka siis on se mies, josta puhutte?" kysyi James Playfair, teeskennelty väliäpitämättömyys äänessään.