"Minä rakennutan sinulle mitä oivallisimman laivan. Entäs laivaväki?"
"Oh, sen kyllä hankin. Paitsi sitä en tarvitsekaan useampia miehiä kuin että voin laivani kulkua ja liikkeitä hyvästi hoitaa, — — — siinä on kaikki tyyni. Tässä ei tule kysymykseen tapella yhdysvaltalaisten kanssa, vaan jättää heidät kauas jälkeensä."
"Niinpä niin, me jätämme heidät kauas jälkeemme" — vastasi setä Vincent jäykällä äänellä, — "Mutta sanoppa minulle, James, mihin paikkaan Amerikan rannikkoa aiot laskea?"
"Tähän asti, setä, ovat muutamat alukset jo tunkeutuneet New-Orléansin, Willmingtonin ja Savannahin rantaan saarrosten läpi, mutta minä aion käydä suoraan Charlestonia kohti. Ei yksikään Englannin alus ole vielä voinut tunkeutua sen ahtaisiin kulkuväyliin, paitsi la Bermuda. Minä teen niinkuin sekin, ja jos alukseni ei ole erittäin syvässä kulkeva, niin menen sinne minne Yhdysvaltojen alukset eivät voi seurata minua."
"Se on tosi" — sanoi setä Vincent — "että Charlestonissa on yltäkyllin pumpulia. Sitä poltetaankin, jotta siitä päästäisiin."
"Niinpä niin" — vastasi James — "ja mikä vielä on suurempi asia, kaupunki on miltei kokonaan saarroksissa, Beauregard on muonan ja ampumavarain puutteessa ja on maksava lastini runsaasti."
"Sinä olet oikeassa, poikani. No, milloinka tahdot lähteä?"
"Kuuden kuukauden perästä. Silloin pitää olla pitkiä öitä, talvi-öitä, jotta pääsisin helpommin läpi."
"Asia on päätetty."
"Päätetty!"