Keihäillä ja kangilla aseistettuina siirtolaiset kiiruhtivat miehissä Laupeudenjoen sillan yli ja meren rantaan. Siellä lojui tuo suunnaton imettäväinen rantahiekalla hengettömänä, kyljessään harppuunikeihäs ja ympärillään taajat lintuparvet.
— Voi tuota hirviötä! huudahti Nab.
Ja syytä hänellä olikin huudahdukseensa, sillä valas oli neljäkolmatta metriä pitkä. Sen painon täytyi olla vähintään seitsemänkymmentäviisituhatta kiloa!
— Näillä vesillä on siis ollut valaanpyytäjiä, Gideon Spilett arveli, — koskapa sillä on vielä keihäs kyljessään.
— Eikö mitä! Pencroff vastasi. — Valaat vaeltavat keihästettyinä välistä tuhansiakin kilometrejä. Ei ole yhtään mahdotonta, että tähänkin on isketty keihäs pohjoisosissa Atlantin valtamerta, minkä jälkeen se on tullut tänne kauas vetämään viimeisiä hengenvetojaan.
— Se on kyllä mahdollista, Cyrus Smith sanoi. — Mutta tarkastetaanpa keihästä; eiköhän siinä ole laivan nimeä, niinkuin tuollaisissa keihäissä tavallisesti on.
Pencroff nykäisi harppuunin irti, ja aivan oikein, sen varressa luki: Maria Stella. Vineyard. [Satama New Yorkin valtiossa.]
— Laiva Vineyardista! Minun kotipuoleltani! huudahti Pencroff. — Kyllä tunnen Maria Stellan. Se on vanha valaanpyytäjä, mainio alus!
Innoissaan hän heilutti keihästä yhä uudestaan hokien kotiseutunsa rakasta nimeä.
Pencroff oli aikoinaan käynyt valaita pyytämässä hänkin ja osasi sen vuoksi johtaa rasvan irrottamista.