Yksi puuttuu. Nabin epätoivo. Etsintä. Surkea yö. Nab lähtee uimaan. Manner näkyvissä. Ensimmäinen ateria. Joen suu. Hormit. Kaatopuulautta.
Verkonsilmät olivat pettäneet ja insinööri oli syöksynyt mereen; siitä ei ollut epäilystäkään. Uskollinen koira oli omin päin lähtenyt isäntänsä jälkeen.
— Eteenpäin! komensi reportteri.
Ja haaksirikkoiset, unohtaen oman väsymyksensä, lähtivät kadonnutta toveriaan etsimään.
Insinööri oli kadonnut pohjoisrannalla, enintään puolen kilometrin päässä putoamispaikalta. Sinne päin he lähtivät nyt pyrkimään.
Kello oli silloin kuuden maissa iltapäivällä.
He kulkivat kivikkoista rantaa pohjoista kohti tuon tuostakin pysähdellen ja miehissä huutaen. Mutta meren pauhina oli ainoa vastaus heidän huutoihinsa. Parinkymmenen minuutin kuluttua he saapuivat paikkaan, jossa vaahtopääaallot hyrskyten taittuivat rantakiviin.
— Tämä on niemi, sanoi Pencroff.
He lähtivät takaisin oikeanpuoleista rantaa, pysähtelivät tuon tuostakin ja huusivat yhtaikaa, mutta turhaan. Eikä siinä kyllin: jonkin ajan kuluttua tuli taaskin meri heitä vastaan.
He eivät olleetkaan manterella, eivät edes saarella, vaan parin kilometrin pituisella kapealla luodolla. Pimeys ja sakea sumu esti heitä näkemästä, oliko tämä aivan yksinäinen särkkä vai jonkin manteren ulkokallioita.