— Huomenaamulla varhain me lähdemme paluumatkalle, sanoi Pencroff heidän levähtäessään puun juurella.
— Ja täältä me voimme hyvällä omallatunnolla viedä mukanamme haaksirikkoisen kamppeet.
— Vallan hyvin, merimies arveli, — mutta meidän pitää koettaa saada mukaan myös pari sikaa; niitähän meiltä kokonaan puuttuu.
— Ja keittiökasveja myös, Harbert huomautti.
Ja niin päätettiin, että Harbert lähtee keräämään kasvitarhaan vietäviä taimia, Gideon Spilett ja Pencroff taas koettavat saada kiinni pari sikaa.
Siat eivät olleet niinkään halukkaita antautumaan kiinni, mutta puoli tuntia niitä ajettuaan saivat Pencroff ja reportteri kuitenkin käsiinsä kelpo parin, joka oli paennut tiheikköön. Tuskin tämä oli tapahtunut, kun pohjoisosasta saarta muutaman sadan askeleen päästä alkoi kuulua huutoja, joihin sekaantui omituista epäinhimillistä mörinää.
Jättäen siat omiin hoteisiinsa lähtivät Pencroff ja Gideon Spilett rientämään huutoja kohti. Hetken kuluttua he näkivät metsänaukiolla Harbertin makaavan maassa ja hänen päällään jonkin jättiläismäisen olennon, arvatenkin suuren apinan, joka kuristi häntä kurkusta.
Merimiehelle ja Gideon Spilettille oli silmänräpäyksen asia heittäytyä tuon hirviön päälle, tempaista se irti Harbertista, kaataa se taas vuorostaan maahan ja sitoa se siihen paikkaan. Vangittu koetti kyllä riuhtoa itseään irti, mutta toiset pitelivät sitä niin lujasti, ettei se päässyt hievahtamaankaan.
— Oletko haavoittunut, Harbert? kysyi Gideon Spilett.
— En ole, en.