Samassa astui Cyrus Smith vieraan luokse. Tämä rypisti kulmiaan nähdessään insinöörin. Veri juoksi virtanaan hänen rikkirevityn paitansa alta, mutta siitä hän ei välittänyt.
— Hyvä ystävä! insinööri lausui. — Me olemme teille suuressa kiitollisuuden velassa. Te olette pelastanut pojan oman henkenne uhalla.
— Henkeni! vieras mutisi. — Arvoton kalu.
— Te olette saanut haavoja.
— Joutavia.
— Tahdotteko ojentaa minulle kätenne?
Ja Harbertin tavoitellessa tuota kättä, joka vastikään oli pelastanut hänen henkensä, pani muukalainen kädet ristiin rinnalleen ja katseli ympärilleen harhailevin silmin, ikäänkuin aikoen paeta. Hän hillitsi itsensä kuitenkin ja kysyi tylyllä äänellä:
— Keitä te olette ja mitä te minusta tahdotte?
Ensi kertaa hän halusi saada tietoa siirtolaisten vaiheista. Kenties hän ne kuultuaan kertoisi omatkin vaiheensa.
Muutamin sanoin Cyrus Smith kuvasi, mitä he olivat kokeneet siitä hetkestä saakka, kun olivat lähteneet Richmondista.