— Mutta onhan tuossa joki! virkkoi Harbert.
— Se oli kohdalleen sanottu, poikaseni! Siinähän meillä on kuormajuhta ja hyvä.
— Paha vain, että sen vesi vuoksen aikana kulkee päinvastaiseen suuntaan.
— Sillähän siitä pääsee, että odottaa luoteen aikaa. Viipymättä he ryhtyivät työhön, eikä aikaakaan, niin heillä oli kuivia polttopuita suuret kasat joen muodostaman pienen lahdelman rannalla. Pencroff, kätevä ja käytännöllinen kuten merimiehet ainakin, oli ennen pitkää rakentanut kaatopuista jonkinlaisen lautan käyttäen siteinä kuivia köynnöskasveja. Liaaneista hän niinikään punoi pitkän köyden, jolla lauttaa voi ohjata. Yhdessä he sitten pakoveden aikaa odotellessaan latoivat polttopuut lautalle.
Koska vielä oli joku tunti aikaa, päättivät Pencroff ja Harbert kiivetä vuorenseinän ylimmälle pengermälle katsellakseen seutua, johon he näin kummallisella tavalla olivat joutuneet.
Parinsadan askeleen päässä joenmutkasta laskeutui vuorenseinä hitaasti metsää kohti. Siinä oli kuin luonnon luomat portaat, ja niitä myöten kumppanukset pääsivät jonkin aikaa kiivettyään vuorenseinän harjalle.
Sieltä näkyi pohjoinen rannikko, jossa tapaturma oli kohdannut Cyrus Smithiä. Heidän silmänsä haeskelivat pallon jäännöksiä, jotka voisivat kannattaa niihin takertunutta miestä, mutta turhaan.
Idässä ja etelässä kimalteli valtameren pinta auringonpaisteessa. Pohjoisessa ja lännessä oli korkea maa kaikkialla edessä. Mahdotonta oli vielä sanoa, mantereelleko he olivat joutuneet vai saarelle. Hedelmälliseltä näytti kuitenkin seutu, paitsi koillisessa.
— Meidän täytyy sittenkin olla kiitollisia kohtalollemme, virkkoi merimies.
— Jumala olkoon ylistetty, lisäsi Harbert, jonka hurskas sydän oli täynnä kiitollisuutta kaiken Luojaa kohtaan.