Mutta juuri kun Nab ja merimies olivat lähtemäisillään ulos, laiva äkkiä käänsi keulansa Liittolahtea kohti. Se oli enää vajaan kahdenkymmenen kilometrin päässä saaresta.
Ayrtonin oli nyt määrä ottaa lopullinen selko oliko laiva Duncan vai ei, sillä Duncan oli prikiksi takiloitu sekin. Taivaanranta oli kirkas, laivan erotti vielä melko hyvin.
Pian Ayrton laski kiikarin kädestään ja virkkoi:
— Ei se ole Duncan.
Pencroff sieppasi vuorostaan kiikarin ja alkoi tarkastella tulijaa. Se oli noin kolmen-, neljänsadan tonnin vetoinen purjealus ja kaikin puolin varustettu pikakulkijaksi. Mutta mitä kansallisuutta se oli?
— Onhan sillä lippu kahvelissa, Pencroff virkkoi, — mutta en erota värejä.
Ilta alkoi pimetä, ja samassa tuuli asettui. Lippu retkahti kokonaan alas.
— Yhdysvaltojen lippu se ei ole, Pencroff saneli, silmä yhä kiikarissa, — eikä Englannin eikä Saksan eikä Venäjänkään... Olisikohan Brasilian; mutta sehän on vihreä... Japaninko... Sehän on punavalkoinen, mutta tämä...
Hänkin kyllästyi kiikaroimiseen ja jätti kiikarin Ayrtonille.
Samassa tuli tuulenpuuska. Se leyhäytti lippua, ja pian kuului Ayrtonin kumea ääni: