Koska välikannella oli pilkkosen pimeää, tuli Ayrton pakosta tyrkänneeksi puolittain uneen vaipunutta miestä. Siitä seurasi sadatteluja ja iskuja, niin että hänen täytyi tuon tuostakin pysähtyä. Vihdoin hän pääsi alas viimeisen ruuman ovelle. Siinä riippui munalukko, ja se oli ensin saatava irti. Kovalle otti, mutta Ayrtonin väkevissä käsissä täytyi lukon vihdoin vääntyä auki. Tie ruutisäiliöön oli selvä.
Mutta silloin laskeutui käsi Ayrtonin olalle, ja karhea ääni sanoi:
— Mitä sinä siinä?
Samassa kysyjä, kookas mies, käänsi lyhdyn valon suoraan Ayrtonin kasvoihin.
Ayrton ponnahti syrjään. Hän oli valon välähtäessä tuntenut entisen rikostoverinsa Bob Harveyn.
— Mitäs sinä siinä? tiuskasi Bob tarttuen Ayrtonia housunkaulukseen.
Ayrton työnsi hänet syrjään ja aikoi pujahtaa ruutisäiliöön.
— Tänne, pojat! huusi samassa Bob Harvey.
Pari kolme merirosvoa heräsi unesta ja hyökkäsi Ayrtonin kimppuun, mutta tämä tyrkkäsi heidät tuimasti syrjään. Samassa kajahti kaksi laukausta hänen revolveristaan, ja kaksi rosvoa kaatui maahan, mutta silloin sai hän itsekin puukonpiston hartiainsa väliin.
Ayrton huomasi, että hänen aikeensa oli jäänyt kesken. Bob Harvey sulki jälleen ruutisäiliön oven. Välikannella syntyi yleinen hälinä. Ayrtonin ei auttanut muu kuin paeta. Hän laukaisi jälleen, nyt Bobia kohti, mutta osumatta häneen ainakaan vaarallisesti, ja riensi välikannelle. Ensi työkseen hän siellä löi lyhdyn sammuksiin isonmaston juurelta voidakseen käyttää hyväkseen pimeyttä. Muutamat rosvot hyökkäsivät kyllä hänen kimppuunsa, mutta laukaus kaatoi heistä jälleen yhden, jolloin muut peräytyivät neuvottomina. Parilla harppauksella hän oli keulassa. Vielä laukaus erääseen mieheen, joka oli tarttumaisillaan häntä kurkkuun, ja — Ayrton oli meressä.