— Graniittilinnaanko? Se on mahdotonta! vastasi insinööri.
— Karjamajaan sitten! Pencroff sanoi.
— Odottakaa silmänräpäys! virkkoi Cyrus Smith.
Sen sanottuaan hän kääntyi vasemmalle kiertääkseen aitauksen ympäri, mutta näki samassa edessään yhden merirosvoista, joka tähtäsi häneen ja laukaisi. Luoti lävisti insinöörin hatun. Mutta ennenkuin konna oli ennättänyt uudelleen panostaa pyssynsä, oli insinööri iskenyt tikarin hänen sydämeensä.
Sillä välin Gideon Spilett ja Harbert kiipesivät aidan yli pihan puolelle, työnsivät portin edestä sisäpuoliset salvat ja riensivät mökkiin. Hetken kuluttua Harbert makasi Ayrtonin vuoteella. Samassa oli insinöörikin heidän luonaan.
Pencroffin tuskaa ei voi sanoin kuvata. Hän huusi, hän itki, hän oli vähällä murskata päänsä seinään.
Nuorukainen makasi kalpeana ja tajuttomana; valtimo löi aivan heikosti ja pysähtyi väliin kokonaan. Ystävykset koettivat parhaansa mukaan virvotella häntä. Gideon Spilett oli monivaiheisen elämänsä aikana saanut useinkin olla mukana ensiapua antamassa. Hän riisui paljaaksi sairaan rinnan. Kun veri oli pesty pois, näkyi pieni soikea reikä kolmannen ja neljännen kylkiluun välissä. Sairas käännettiin kyljelleen, ja siiloin tuli selän puolella näkyviin toinen samanlainen soikea reikä.
— Jumalan kiitos! virkkoi reportteri. — Luoti ei ole jäänyt ruumiiseen.
— Entäs sydän? kysyi Cyrus Smith.
— Sydämeen se ei ole sattunut, Gideon Spilett vastasi, — muutoin Harbert olisi jo kuollut.