Kovin alkoi jo Harbertkin kyllästyä pitkälliseen toimettomuuteen karjamajalla ja käsitti hyvin, kuinka tarpeellista heidän kaikkien läsnäolonsa olisi Graniittilinnan pelloilla ja kasvitarhassa. Hän pyysi reportterilta monta kertaa päästä muitten kanssa pois täältä, mutta toinen ei vielä uskaltanut panna häntä pitkän kuljetuksen vaaroille alttiiksi.
Mutta pian sattui tapaus, joka pakostakin joudutti heidän lähtöänsä.
Marraskuun 29:ntenä kello seitsemän aamulla istuivat kaikki Harbertin luona, kun äkkiä alkoi kuulua Topin haukuntaa. Cyrus Smith, Pencroff ja Gideon Spilett sieppasivat pyssynsä, jotka aina olivat ladattuina, ja riensivät pihalle. Top hyppi haukkuen paaluaidan juurella, mutta sen haukunta ei ollut tällä kertaa vihaista. Eikä aikaakaan, niin heilahti aitauksen yli jokin olento ja hyppäsi maahan.
Se oli Jup, mestari Jup omassa persoonassaan.
— Nab on lähettänyt sen! huudahti Gideon Spilett.
— Silloin sillä on kirjelappu mukanaan.
Ja aivan oikein. Jupilla oli kaulassaan pieni pussi, ja siitä vedettiin paperiliuska, jossa oli seuraavat sanat:
Perjantaina kello kuusi aamulla.
Merirosvot Näkötornin ylängöllä.
Nab.
Sanaakaan sanomatta ystävykset katsahtivat toisiinsa. Heidän mielialansa on helpompi arvata kuin sanoin kuvata. Heidän astuttuaan sisään Harbert näki jo heidän kasvoistaan, että jotain oli tapahtunut. Huomattuaan Jupin hän ymmärsi, että vaara uhkasi Graniittilinnaa.
— Mr Smith! hän sanoi. — Lähdetään vain. Kyllä minä jaksan.